— Tänään on minun syntymäpäiväni, jatkoi Larsson hetkisen kuluttua. — Semmoisina päivinä johtuu monta vanhaa muistoa mieleen. Tänään olen hakenut esiin sen vanhan kirveen, joka on ollut kantaisäni kirves, ja antanut sen tulevalle vävylleni. En juuri usko taikoja, mutta sen tunnustan, etten mielelläni soisi tuon kuluneen kirveenterän menevän suvustani pois. Onhan se toki esi-isäin muistoja. Onhan kreivinkin suvulla jokin semmoinen muistokalu? Vanha sormus muistaakseni?
— Niin sanotaan, mutta minä en tiedä siitä mitään, — sanoi kreivi lyhyesti.
— Kuinka? Olisiko kreivi kadottanut sen vanhan kalleuden, joka on kulkenut perintönä niin monessa sukupolvessa?
— Setäni, presidentti, kuuluu sitä säilyttäneen, mutta hänen kuollessaan joutui se hukkaan, en tiedä kuinka, ja samantekevää se minusta onkin.
— Totta on, minä unohdan, ettei kreivi ole voinut kuulla kaikkia niitä tyhmiä juttuja, joita oli liikkeellä nuoruuteni aikana kuusi- tahi seitsemänkymmentä vuotta tätä ennen. Millaisia hullutuksia ihmiset saattavatkaan keksiä! Sanottiin, että Bertelsköldien sormus, jota kaksi Ruotsin kuningasta oli pitänyt, tuottaisi onnea kaikessa. Väitettiin, että kreivin koko suku seisoisi tahi kukistuisi sen sormuksen kanssa. Luulenpa, että sormusta pidettiin itsensä perkeleen keksintönä, jolla hän tahtoi saattaa ihmisiä ylpeyden vietteleminä häviöön. Vai kuinka, kapteeni?… Mutta kuinka te peräsintä hoidatte? Annattehan tuulen kantaa meidät suoraan Lemetinsaaren matalikolle!
Kapteeni Gast jupisi jotakin, jota ei kukaan ymmärtänyt ja käänsi tuuleen päin.
— Olen kuullut puhuttavan jostakin taiasta, — sanoi kreivi uteliaampana kuin miltä tahtoi näyttää, — mutta se on haihtunut muististani. Olisitteko kenties te, joka olitte Tukholmassa siihen aikaan, kun setä kuoli, kuullut jotakin sormuksen löytäjästä, tai oikeammin sen varastajasta?
— Minulla oli tosiaankin muuta ajattelemista siihen aikaan, kun hollantilaiset kaappasivat komean viljalaivastoni. Muistelen kuitenkin kuulleeni, että varas tahi varastetun kalun kätkijä sai rangaistuksensa. Vai kuinka, kapteeni, oletteko te kuullut siitä mitään?
Kapteeni Neptunus ei vastannut, vaan irvisti rumasti. Samassa törmäsi vene vedenalaiselle karille ja kallistui kyljelleen, mutta seuraava aalto irtautti sen heti taas, sillä nyt oli tultu tiukempaan tuuleen, joka puhalsi Palosaaren salmen läpi.
— Luovatkaa! — murahti Larsson. — Tehän pidätte perää kuin närpiöläinen. Ei paljon puuttunut, ettemme keikahtaneet kumoon… Mutta mistä me puhuimmekaan? Niin, ihmiset sanovat, että kreivin setä presidentti tuon onnenkalun avulla nousi korkeihin virkoihin ja tuli tavattoman rikkaaksi. Ei olisi hulluinta, jos olisi semmoinen haltia aina auttamassa!