— Älkäämme enää siitä puhuko.
— Suokaa anteeksi, että olen näin rohkea, — jatkoi valtiopäivämies, ja hänen äänensä, joka oli ollut pilkallinen, muuttui äkkiä vakavaksi. — Siinä on kreiville todistus siitä, mitä laatua se valta on, joka tahtoo asettua kuninkaan la kansan välille. Teidän isänne iso-isä oli talonpojantyttären poika, hänestä tuli sitten ratsumies kolmikymmenvuotisessa sodassa; sitten hän pääsi kenraalin arvoon ja nai ruhtinattaren. Sen sijaan, että syyksi tähän olisi sanottu hänen sotilasonneansa ja kunnon miekkaansa, pisti jonkun narrin päähän puhua onnenkalusta. Ja kuta enemmän ihmiset uskoivat asiaa, sitä kopeammaksi suku kävi tuosta suuresta onnestaan, jota sanottiin Luojan teoksi, vaikka minä yksinkertaisuudessani pidän Belsebubia sen onnen seppänä.
— Olkaa hyvä ja puhukaa omista asioistanne, vastasi Bertelsköld ylpeästi.
— Ei, suokaa anteeksi, minä olen sanonut isällenne ja isoisällenne totuuden, ja minä aion puhua suuni puhtaaksi teillekin. Minä luulen kreiviä ylipäänsä kelpo mieheksi, ja jollette olisi vihamieheni, te kenties olisitte ystäväni. Mutta niinkuin kaikkien vertaistenne, niin on teidänkin päänne ylpeydestä vähän pyörällä, ja Jumala teitä armahtakoon, jos joskus saatte sormuksen takaisin, sillä silloin käy teidän niinkuin kaikkien muidenkin. Minun mielestäni olisi hyvä teko, jos teidät iäksi päiväksi pelastettaisiin joutumasta tuon lemmon pahuksen valtaan.
— En ymmärrä teidän tarkoitustanne, — vastasi Bertelsköld. — Jos loukataksenne minua ja sukuani häväistäksenne olette kutsunut minut tänä päivänä seuraanne, niin olisi paremmin sopinut harmaille hiuksillenne, ettette pakottaisi minua…
— Mihinkä?
— Sanomaan teille jotakin, josta vanhan miehen pitäisi olla paremmin selvillä kuin minun. Ylpeydestä ei toisen kansanluokan tulisi koskaan toistaan syyttää. Se saattaa asua kerjäläisenkin ryysyjen alla; se saattaa paisua sangen korkealle porvarinkin kultavuorisen takin alla!
Larsson naurahti. — Siitä emme huoli väitellä, — sanoi hän kylmästi. — Tahdoin kysyä teiltä, ettekö sanoisi sitä, joka pelastaisi teidät tuosta onnettomasta, kuninkaan sormuksessa asuvasta ylpeyden hengestä, itsenne ja sukunne hyväntekijäksi?
— Minä vastaisin hänelle: hoitakaa omia asioitanne älkääkä sekaantuko siihen, mikä ei teihin kuulu.
— Vai niin, vai niin; no, älkäämme siitä enää puhuko. Tiedättekö, herra kreivi, että tässä on koko väylän syvin kohta; vettä luulisin olevan kolmekymmentä syltä. Meren syvyydeksi se ei ole paljon, mutta matalalle rannikolle, niinkuin meidän on, se kyllä riittää. Se, mikä tässä mereen putoaa, se ei tule ihmisten ilmoille ennen kuin tuomiopäivänä… Ohjatkaa oikeaa suuntaa te siellä peräsimessä; ettekö näe, että purjeet lepattavat?