Bertelsköld ei vastannut.
Larsson nousi nyt veneen peräistuimelta seisomaan ja piti jotakin himmeästi kiiltävää esinettä peukalon ja keskisormen välissä. — Tahtoisinpa tietää, sanoi hän, — kenellä olisi halua hakea merenpohjasta sitä, jota nyt pidän kädessäni.
Tuskin oli hän saanut nämä sanat sanotuksi, kun kapteeni Gast hurjimman raivon vallassa karkasi hänen kimppuunsa ja koki riuhtaista esinettä hänen kädestään. Hurja painiskelu syntyi. Peräsimetön vene nousi tuulta vasten ja alkoi peräytyä. Paitsi perässä olevaa kolmea henkilöä oli keulassa kaksi matruusia, mutta nämä eivät liikahtaneet paikaltaan luultavasti sentähden, että Toivon laivaväki varmasti oli vakuutettu siitä, että se, joka koski kapteeni Gastiin, armotta oli kuoleman oma.
Mutta kapteenipa sai toisen vastustajan, joka ei ollutkaan löyhäkätinen. Bertelsköld heittäysi näet vuorostaan Gastin kimppuun ja tempasi hänet pois, niin että leveät olkapäät rutisivat. Nähdessään joutuvansa allekynsin koetti Gast syöstä itsensä ja Larssonin yhtähaavaa mereen. Vanhus olisi ollut hukassa, ellei Bertelsköldin väkevä käsi juuri Larssonin kaatuessa olisi temmannut häntä takaisin kallistuvaan veneeseen. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin kapteeni makasi mihinkään kykenemättömänä veneen pohjalla, kädet jollakin köydenpätkällä selän taa sidottuina. Vene ajautui maata kohden, mutta matruusit eivät liikahtaneet.
— Tiukentakaa purjenuoraa, koirat! Kreivi tarttuu peräsimeen! komensi
Larsson ihmeteltävän kylmäverisesti.
Vene nousi taas tuuleen päin ja läheni samaa paikkaa, missä taistelu oli alkanut. Nyt nousi vanhus taas peräistuimelta seisomaan.
— Te teitte hyvän tempauksen vast'ikään, kreivi Bertelsköld, — sanoi hän, — ja minä olen osoittava kiitollisuuttani siitä. Me olemme nyt taas kolmenkymmenen sylen syvyydellä, mutta siinä lieneekin kyllin. Katsokaa nyt — ja te myöskin, te vanha ahma siellä veneen pohjassa! Näettekö, mitä minulla on kädessäni? Piu — nyt se on siellä, iäti haudattuna meren syvyyteen.
Kuului ääni niinkuin viulunkielen hiljainen näppäys, heikko, mutta selvä, kun tuo nakattu esine vajosi vedenpinnan alle.
— Mikä se oli? — huudahti Bertelsköld.
— Se oli kuninkaan sormus, — vastasi Larsson kylmästi.