— Kirottu suomalaistolvana! — mutisi asiamies, hieroen selkäänsä. —
Hatut ovat tarjonneet hänelle kaksisataa viisikymmentä.
— Myssyt ja hatut näkyvät olevan yhtä hyviä! — sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. — Voi onnetonta isänmaata!
9. SUURIN TARJOUS.
Mieli harmia kuohuen meni Joonas Perttilä sukulaisensa, porvariskuninkaan pojanpojan Tuomas Larssonin luo, joka edusti Vaasan kaupunkia Grönbergin kieltäydyttyä siitä toimesta. Vielä oli aikaa tunti tai pari, ennenkuin oli mentävä säätyihin äänestämään, ja nuori talonpoika tahtoi kuulustella porvarin mielipidettä.
Tuomas Larsson oli jäykkä, harvapuheinen mies, iältään noin 40-vuotias ja, niinkuin isä ja isoisä, kauppias kiireestä kantapäähän. Hän oli toimellinen, ahkera, ymmärtäväinen, niinkuin koko sukunsa, eikä siitä syystä lainkaan taipuvainen tuhlailemaan isänsä omaisuutta, mutta se rautasuoni, joka tähän saakka oli tämän suvun selkää tukenut ja isoisässä kovennut teräväksi teräkseksi, oli alkanut pehmetä kahdessa viimeisessä polvessa. Tuomas Larssonista ei tiedetty sen pahempaa kuin muistakaan rikkaista pikkukaupunkien ylimyksistä, joita kateus mielellään hämmästelee; arveltiin kuitenkin, ettei hän ollut niin vaikeasti ostettava kuin olisi voinut hänen varallisuuteensa nähden luulla, ja sentähden menikin Joonas hiukan epäillen tämän pikkuserkkunsa luo, häneltä neuvoa pyytämään.
— Tee tahtosi, — sanoi varovainen kauppias, — minä äänestän myssyjen puolella. Sukumme on ollut myssyjä viisikymmentä vuotta, ja sentähden minut valittiin.
— Oletko saanut maksun siitä? — kysyi Joonas synkein mielin.
— Maksusta taikka maksutta, minä äänestän sitä, minkä katson parhaaksi.
— Ja omatuntosi sallii sinun ottaa venäläistä rahaa!
— Taikka englantilaista, — naurahti Tuomas jurosti hymähtäen. — Sitä ei niin tarkoin tiedä; eivät ne haiskahda anturanahalle eivätkä kivihiilellekään. Ei haittaisi sinunkaan asioitasi, jos olisit vähemmän ulkokullattu. Jos et sinä ota, niin ottaa joku toinen. Rahat tulevat maahan, ja se on pääasia.