— Sanoihan minä sen! Te olette valtiopäiväimme kaunistus, ja senpätähden saatte seitsemänkymmentä plootua oikeata käypää rahaa, josta ette joudu hirteen.
— Mistä hyvästä?
— Mistä? Rehellisyydestänne, kunnollisuudestanne ja siitä, että puollatte valtakunnan etua.
— Mutta jos nyt en myykään ääntäni?
— Jos? Niin, te olette hauska veitikka, Perttilä. Kuulkaapa, sanon teille sanasen tässä meidän kesken. Saatte sata plootua sillä ehdolla, ettette hiisku siitä kellekään mitään. Mitä sanotte siitä, häh?
— Tietäkää huutia! Minä en ole mikään varas.
— Vai niin. Jos sitä nuottia vedätte, on se oma vahinkonne. Minun puolestani voitte kernaasti antaa varkaiden ja roistojen valtakuntaa hallita. Minä sanon suoraan ajatukseni ja neuvon teitä ystävänä. Ette suinkaan voi sataa viittäkymmentä vaatia? Täällä on kyllä muitakin, jotka katsovat isänmaan parasta. Ja sitten kuiskaisen teille jotakin korvaan; kuningas on meidän puolellamme! Niin, mitä arvelette, eikö se ole saakelia? No, menköön sadasta viidestäkymmenestä te itsepäinen suomalainen!
— Onko huutokauppa jo loppunut? — kysyi Perttilä pannen pois partaveitsensä ja nousten uhkaavasti seisoalleen.
— Tepä vasta turkkilainen olette! — vastasi kaupanhieroja, joka taas ymmärsi tarkoituksen väärin ja kopeloi irvistellen povitaskuaan. — Tosiaankin, äijäseni, olette hiukan koiramainen. Mutta jos ei vähemmästä apua ja jos lupaatte tehdä totta puolestanne, niin — olkoon menneeksi kaksisataa! Se on viimeinen sanani, niin totta kuin olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani.
— Ja niin totta kuin minä olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani, opetan minä teille, kuinka rehellinen mies vastaa tuommoisiin konnankujeihin! — vastasi Perttilä, tarttui miestä kaulukseen ja heitti hänet ulos ovesta.