— Se on tietty, mutta ei suinkaan arvoisa isä ottane lahjuksia? — kysyi talonpoika viattomasti.
— Taivas varjelkoon! — vastasi rovasti hiukan hämillään, vaikkei hänen tapansa suinkaan ollut hävetä. Kuka nyt toki lahjuksia ottaisi? Tarkoitan vain, ettei pidä halveksia pientä ropoa, joka voi tulla köyhän seurakunnan hyväksi, olletikin, kun tietää siten maataan hyödyttävänsä.
— Arvoisa isä ottaa siis lahjuksia? — kysyi Joonas vielä kerran, sillä hän luuli tuntevansa pahan omantunnon katkua noissa kiertelemisissä.
— Ei pidä olla ylen ankara, poikaseni, — varoitti rovasti isällisellä äänellä. — Me olemme kaikki heikkoja kuolevaisia; meidän tulee ajatella köyhiä lapsiamme eikä hylkiä sitä, mitä taivas näistä maallisista hyvyyksistä meille suo.
— Ja arvoisalla isällä on kuitenkin suuret tulot ja suuri perintö! — huudahti Joonas närkästyneenä.
— Minä olen köyhä Herran palvelija, joka vaivoin ansaitsen jokapäiväisen leipäni, tiedäthän sen vallan hyvin, rakas poikani!
— Perkeleen palvelija sinä olet, kirottu pappi, joka myyt isänmaasi! — huudahti Joonas Perttilä raivoissaan, paiskasi oven lukkoon ja syöksyi ulos.
10. KUSTAA III:N PUHEILLA.
Kaikki hattujen rahat oli turhaan käytetty; nuo kaksisataa tuhatta frangia oli kuin kaivoon heitetty. Myssyt voittivat pappissäädyssä yhden äänen enemmistöllä, ja Skaran piispa Forssenius tuli heidän puhemiehekseen. Voitto oli maksanut heille kolme tynnyriä kultaa ruplissa ja punnissa, mutta heillä olikin nyt kolmeneljäsosaa vallasta. Viimeinen neljännes oli jäljellä: aateliston oli valittava maamarsalkkansa. Se oli tekevä voiton toisella puolen ja tappion toisella täydelliseksi.
Ruotsin ritarihuoneessa, sen vanhojen loistavien sukujen pyhäköissä oli siis huutokauppa päätettävä. Kaikki varustautuivat voittamaan tai kuolemaan — isänmaanko puolesta? Ei, vaan oman saalisosuutensa puolesta.