Rehellinen Joonas Perttilä oli nyt viikon kuluessa nähnyt ja kuullut paljon sellaista, jota hän ei ollut voinut uneksiakaan, mutta yhtä asiaa hän ei käsittänyt, nimittäin sitä, mitä kuningas kaikesta tästä arvelisi. Joonas ymmärsi vallan hyvin, että herrat riitelivät saadakseen hallita valtakuntaa, että toinen sääty tahtoi hankkia itsellensä etuoikeuksia toisen kustannuksella ja että toinen oli toistansa ahnaampi rahoja anastamaan; mutta hän ei ymmärtänyt, mitä kuninkaalla, josta kukaan ei julkisesti välittänyt, mutta jota kaikki salaa sanoivat puoluelaisekseen, oli noiden vehkeiden kanssa tekemistä. Vanhan perityn, maan isää kohtaan osoitetun kunnioituksen läpitunkemana ei Joonas voinut muuta uskoa kuin että kuningas Kustaa ei tiennyt siitä iljettävästä kaupanteosta, jota täällä joka taholla harjoitettiin, ja hän katsoi velvollisuudekseen uskollisena alamaisena ilmaista petetylle hallitsijaparalle, kuinka pahoin hänen säätynsä häpäisivät maan kunniata.
— Tuo hyvä kuningas on vielä niin nuori ja tottumaton, mietti Joonas mielessään. — Hän ei tiedä mitään, hän luulee, että kaikki käy rehellisesti, ja hänen hoviherransa varovat kyllä, ettei hän saakaan mitään tietää. Mutta minä tahdon mennä hänen puheilleen ja sanoa hänelle suoraan, kuinka asia on, vaikkapa rakas orpanani porvarissäädyssä kiukkuunsa pakahtuisi ja vaikka kunnianarvoisa enoni pappissäädyssä manaisikin minut alimmaiseen helvettiin.
Sanottu ja tehty. Joonas oli äskettäin lukenut Posttidningistä, että kuninkaallinen majesteetti armossa suvaitsi kaikkien alamaistensa, niin ylhäisten kuin alhaisten, henkilökohtaisesti esittää hänelle valituksiaan tai toivomuksiaan joka maanantai, tiistai ja keskiviikko kello 4:n ja 5:n välillä jälkeen puolen päivän kuninkaallisessa linnassa. Nyt oli juuri keskiviikko, ja Joonas lähti suoraa tietä majesteetin luo.
Kun hän lähestyi linnanporttia, kun hän näki vartijat ja tuon suuren, majesteetillisen kivirakennuksen, joka ikäänkuin musersi hänet alleen, silloin tunsi Joonas ensi kerran sydämensä sykkivän tavallista kiivaammin. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Eiköhän olisi viisainta palata takaisin?… Mutta ei — näkihän hän pääskysten lentävän sisään tuosta korkeasta portista yhtä pelottomina kuin oli nähnyt niiden lentävän hänen matalan katonharjansa alle Isokyrössä, ja olihan hän toki pääskysiä parempi! Olihan hän valtiopäivämies! Tulihan hän rehellisissä aikomuksissa! Hän astui sisään.
Etuhuoneessa hän sai vartoa sill'aikaa, kun päivystävä kamarijunkkari saattoi anojia kuninkaan puheille siinä järjestyksessä kuin nämä olivat ilmoittautuneet. Täällä oli raajarikkoisia puujalkasotilaita Pommerin sodan ajoilta, virkamiesten leskiä, joilla oli 8 plootua eläkettä, köyhiä kirkkoherroiksi pyrkiviä kappalaisia, vararikkoon joutuneita kauppiaita, jotka tahtoivat perustaa saippuatehtaita, matameja, jotka harjoittivat kapakkaliikettä ja valittivat poliisia vastaan, ruudin sokaisemia kivenporaajia, virkaheittoja näyttelijöitä, jotka lausuivat kappaleita Don Ranudo di Colibradosta, nälkäisiä runoilijoita, joilla oli taskussa kyynärän pituisia ilorunojen sepustuksia, suutarin oppipoikia, joilla oli korvat lukossa mestariensa korvapuusteista, nuohoojia, jotka olivat romahtaneet alas takanpiipusta, sanalla sanoen, siinä oli näytteitä kaikesta todellisesta tai luulotellusta viheliäisyydestä, ja kaikki nämä olivat edeltäkäsin oppineet ulkoa pitkiä läksyjä, joilla aikoivat herättää kuninkaan sääliä. Mutta kun lyhyt tunti tällä tavoin olisi riittänyt tuskin useammalle kuin yhdelle tai kahdelle, käskettiin jokaisen ajaa asiansa kahdessa minuutissa, jollei hänen majesteettinsa suvainnut heiltä jotakin erittäin kysellä, ja sentähden seisoivat nyt kaikki hiessä päin, miettien, miten voisivat puhua lyhyesti ja selvästi, kamarijunkkarin seisoessa taipumatonna kello kädessä valmiina keskeyttämään puhelun. Ihmeellistä oli kuitenkin nähdä, kuinka useimmat menivät sisään tyhmistyneinä ja tulivat takaisin ilosta loistaen, sillä kuningas Kustaan kuuluisa taito voittaa ihmissydämet jollakin ystävällisellä sanalla tai armollisella silmäyksellä oli tämmöisissä tilaisuuksissa yhtä suuri kuin muulloinkin, ja hänellä oli syytä nyt enemmän kuin koskaan voittaa sydämiä puoleensa, sillä kaikki ne olivat pääomana hänen liikkeessään. Hän ei hylkinyt halvintakaan, hän tarvitsi noita ihmisiä ehkä enemmän kuin he häntä.
Joonas luuli tuntevansa yhden anojista. Se oli myssyjen juoksija, hänen korkea-arvoisuutensa Hallberg. — Maltahan mies! — ajatteli rehellinen talonpoika.
Vihdoin tuli Joonaan vuoro, ja ennenkuin hän oli ajatuksissaan saanut valmiiksi sen merkillisen puheen, jonka aikoi pitää kuninkaalle valtiopäivillä vallitsevasta vallattomuudesta, seisoi hän jo Ruotsin, Suomen ja Isokyrön hallitsijan edessä.
Kuningas Kustaa istui tavallista hiukan yksinkertaisemmassa puvussa vähäisen ebenpuisen työpöydän ääressä, ja hänen vieressään seisoi vartioivan adjutantin kanssa kirjuri, joka otti anojien hakemukset vastaan.
Odottaen kuulevansa, että nuori sarkatakkinen talonpoika tahtoi jättää jonkin anomuksen verojen helpottamisesta, loi kuningas sisääntulijaan pikaisen kysyvän katseen. Mutta Joonas ei ollut niin paikalla valmis; minuutti kului ja samalla puolet hänen käytettäväkseen määrätystä ajasta.
— Kuinka on laitasi, ystäväni? — kysyi kuningas, osoittamatta vähintäkään maltittomuuden merkkiä. Hänellä oli erityiset syyt pysyä talonpoikain suosiossa.