Neljä lasta, 3 ja 9 vuoden vaiheilla, leikittelee puutarhassa. He ovat hyvin kasvatettuja, he tuntevat velvollisuutensa, he varovat juoksemasta noiden hyvin kitkettyjen kukkapenkereiden ylitse. Heidän mieleensä ei juolahdakaan temmata maasta hernekeppejä, kahmaista kouraansa intialaista nousuruohoa tai kutkutella toistensa nenänaluksia ryöstetyillä jalomintuilla. He varovat myös menemästä liian likelle mehiläispesiä; mutta he eivät silti ole hätäpoikia, he lentelevät kuin vauhkot kanat käytävien yli, kiipeävät puihin, hyppäävät harakkaa nurmikolla ja osoittavat ihmeteltävää taitoa vanteenheiton jalossa taidossa.
Silloin tapahtuu yksi noita pieniä elämän suruja, joista ei edes surutonkaan ole kokonaan vapaa, mutta jotka ovat noiden keveiden pilvien kaltaisia, mitkä ainoastaan tehostavat sinisen kevättaivaan loistoa. Nuorin tyttö, pieni nykerönenä, punaposkinen palleroinen, on istahtanut erään pensaan taa, ja pahaksi onneksi erääseen noista pienistä muurahaispesistä, joita Suruttoman omistaja vartavasten ylläpitää varjellaksensa puutarhaa käärmeiltä. Muurahaiset katsovat itsensä loukatuiksi tämmöisestä röyhkeydestä, vai arvellevatko lapsiparkaa isoksi vihamieliseksi hyönteiseksi, joka tulee heidän kotoista rauhaansa häiritsemään. Ne varustautuvat puolustukseen, rupeavat kiipeämään ylöspäin pienoista kenkää myöten, ja siitä edelleen sukkaa myöten, kunnes niiden läsnäolo käy kovin tuntuvaksi ja tyttö karkaa ylös kauhusta huutaen. Satojen kiusaajien ahdistamana, joita ei millään tavalla voi vastustaa, juoksee hän huutaen käytäviä pitkin, kunnes kompastuu lauenneisiin kengännauhoihinsa, heittää kuperkeikan ja lyö pienen nykerönenänsä pehmoiseen hiekkaan.
Toiset sisarukset rientävät pelästyneinä hätään. He ovat kuulleet paljon käärmeistä; ovatpa nähneetkin käärmeitä, väkiviinassa säilytettyjä. He ovat varmat siitä, että sisarta on purtu; vanhin poika asestautuu kepillä nuijiakseen pedon kuoliaaksi; nuoremmat nostavat maasta yhä vielä parkuvan pienokaisen. Kaikki itkevät ja huutavat, yleinen melu ja valitus vallitsee Suruttomassa.
Silloin tulee eräs mies läheisestä kasvihuoneesta. Hän on kaunis, voimakas mies, iältään 30-40 vuoden vaiheilla, vähän köyryssä jo ennen aikaansa ja hiukan likinäköinen. Hän on avopäin, paitahihasillaan, ilman kaulahuivia, ja pitää käsissään niiniköytteitä, joilla on sitonut kasveja keppeihin. Hämmästys kuvastuu hänen lempeissä osanottavaisissa kasvoissaan. Hän ei usko, että käärme on tyttöä purrut; hän luulee mehiläisten häntä pistäneen. Semmoista sattuu toisinaan Suruttomassa.
Hänen koettaessaan, itsekin neuvotonna, lohduttaa pienokaista, joka ei ota asettuakseen ja yhä vieläkin vain huutaa täyttä kurkkua, tulee asuinhuoneesta hänen muutamia vuosia nuorempi vaimonsa, hänkin tavallista kiireemmin askelin, mutta tyynenä ja neuvokkaana, vähintäkään hätäilemättä. Hän ei ole mikään kaunotar, mutta ei suinkaan rumakaan — miellyttävät, terveet, suloiset ja punakat kasvot, älykkäät, lämpöiset ja vilkkaat silmät; vartalo täyteläinen, lihavuuteen taipuvainen; puku yksinkertainen ja väljä, mutta hyvin hoidettu. Hän nostaa syliinsä parkuvan lapsen, pyyhkii sen kyynelet, pyyhkii hiekan pienestä nykerönenästä ja tutkii tottunein käsin onnettomuuden syytä. Pian hän on huomannut muurahaiset ja poiminut pois pahimmat rauhanhäiritsijät.
— Kas niin, älä itke enää, Roosa Maija! — sanoo hän. — Kaikki tulee hyväksi taas. Nyt menemme sisään ja riisumme vaatteet päältäsi, niin saat kylpeä omassa pikkuisessa kylpyammeessasi.
Nämä sanat kuullessaan tuntee tyttö olevansa turvassa. Hän lakkaa itkemästä, kietaisee käsivartensa äidin kaulaan, ja sateen perästä tulee päiväpaistetta. Roosa Maija on ihastuttava, kun hän nauraa, ja isä katsoo, salaamatta ihailuansa, vuoroin ihanaa lasta, vuoroin reipasta ja kukoistavaa äitiä.
— Niin käy aina — sanoo hän, ja onni päilyy hänen silmissään. Sinulla on aina neuvosi, kun minä olen niitä vailla. Sinä olet kaltaisesi, Eriika. Olipa oikein hyvä, etteivät ne olleet mehiläisiä; en olisi oikein hennonut myydä pesiä.
— Olet sinäkin luonnontutkija! — nauraa hänen vaimonsa. — Milloin olet nähnyt mehiläisten ryömivän kenkiin ja sukkiin. Ja sinun muurahaiskekosi alkavat jo harmittaa. Voisithan yhtä hyvin istuttaa carduus acanthoidesin tänne puutarhaan päästäksesi tussilago farfarasta. En tiedä, oletko ansainnut jotakin niin erinomaista, mitä minulla nyt on sinulle tarjottavana. Arvaa, jos voit!
Ja samalla kiikuttaa hän riemuiten isoa kirjettä ojennetussa kädessään.