— En jaksa enää! — änkytti nuorukainen, kuolonkalpeana ja pyörtymäisillään.
— Ole huoleti, se on satunnainen vajaus elontoiminnassa; sinun iälläsi on sellainen helppo korvata. Kas tässä … juo! — Ja hän ojensi voipuneelle pienen, kullankarvaisella, läpikuultavan kirkkaalla nesteellä täytetyn pullon.
Nuorukainen joi ja tunsi jähmettyneissä suonissaan tulen virtaavan. Puna palasi hänen poskilleen, hänen sammuneet silmänsä kirkastuivat jälleen.
— Sepä oli hyvä juoma, tohtori! — sanoi hän, mielihyvästä huoaten. —
Voitteko myös valmistaa lääkettä pahalle omatunnolle?
— Kenties! — hymyili tuo eriskummainen mies. — Älä unhota, huomenillalla kellon yhtätoista lyödessä!
— Minä tulen.
3. SURUTON.
Eteläpuolella Aurajokea vanhan Turun vieressä kohoaa kahdeksan suurempaa ja pienempää vuorenkumpua, Luostarinmäki, Vartiovuori ja miksi niitä kaikkia lieneekin nimitetty, sillä vaikka niillä kaikilla aikoinaan lienee ollutkin omat merkilliset nimensä, niin ovat kuitenkin useimmat niistä jo aikoja sitten unohtuneet. Nämä karut mäet ovat kauan vastustaneet kaikkia viljelemis- ja tasoittamiskokeita, kunnes vihdoin meidän aikanamme räjähdysruuti on saanut muutamat niistä nöyrtymään ja ahkeran huolenpidon on onnistunut peittää toiset ihanilla istutuksilla tähtitieteellisen tornin ympärillä. Kertomuksemme aikana kohosivat ne vielä enimmäkseen alkuperäisessä jylhyydessään, mutta niiden etelänpuolisella rinteellä, missä nyt Korpolaiskatu ja Arseninkatu (tosiaankin hyvin "myrkylliseltä" kuuluva nimi) pujottelevat, oli jo vuonna 1771 muutamia köyhän työkansan asumia taloja, joita kaali- ja naurismaat sekä vihannat humalikot ympäröivät. Lähistöllä samalla puolen ja siis kappaleen matkan päässä varsinaisesta kaupungista oli siihen aikaan suurenpuoleinen ja somasti aidattu puutarha sekä pieni, hauska, keltaiseksi maalattu asuinrakennus ja pari kasvihuonetta, ynnä niihin kuuluvat ja hyvästi hoidetut taimilavat; sanalla sanoen: pieni maatila, niin valoisa, suloinen ja kesäisen vihanta, ettei katujen pölyyn kyllästynyt kaupunkilainen olisi koskaan voinut itselleen parempaa toivoa, paikalla kun oli samalla kertaa kaikki kaupungin ja maaseudun edut. Tässä rauhaisessa asunnossa tuntui majailevan rauhan, viattomuuden ja kauneuden henki. Tänne eivät mitkään viluiset pohjoistuulet päässeet tuntumaan; sillä ne, jotka ryhmyisten vuorten yli tänne viileine siipineen laskeutuivat, olivat muuttuneet lauhkeiksi tuulahduksiksi, ennenkuin asettuivat levolle tammien latvoihin. Tuntui siltä kuin elämän taistelut olisivat täällä voimattomina kilpistyneet pois varjelevasta aitauksesta, täällä haihtuivat kaikki elämän huolet niin kuin kostean taimilavan vesihöyryt päiväpaisteessa. Täällä ei viihtynyt mikään ilkeä ajatus, ei mikään paha olento, täällä asuivat hyvät hengettäret, onnelliset ihmiset kateettomina, suruttomina, ja sentähden tämä pieni vuorten takana oleva asumus puutarhoineen oli saanut nimekseen Suruton.
Mutta Suruttomassa ei asunut ainoastaan hyviä, vaan samalla myöskin ahkeroita ihmisiä. Tuskin oli koko laajassa Suomenmaassa niin hyvästi hoidettua puutarhaa, niin hienosti sannoitettuja käytäviä, niin kauniita tammia, vaahteria ja lehmuksia, niin hedelmällisiä luumu- ja omenapuita, niin hyvin hoidettuja marja- ja akaasiapensaita, niin hyvästi kepitettyjä humalikkoja ja hernepenkkejä ja niin huolellisesti kasvatettuja ruusuntaimia. Siellä oli vielä enemmänkin: siellä oli harvinaisia ulkomaisia, Etelä-Euroopan, Amerikan ja Itä-Intian kasveja kasvihuoneissa, kahvi- ja teepensaita, pumpulipuita, silkkiäispuita silkkimatoineen ja sokeriruokoja, jotka korkeiden lasi-ikkunain läpi imivät makeutta auringosta. Siellä oli tuhansittain monivärisiä kukkia, jotka imivät tuoksunsa noista kovista Suomen vuorista, mitkä taitamattomille, kurjille ja laiskoille kasvavat ainoastaan niukkaa sammalta; ja tässä ihanain, täyteläisten, väliin kainojen, väliin reheväin, milloin kalpeiden, milloin loistoisten Floran tytärten kuningaskunnassa surisi monta tuhatta hauskaa pienoista mehiläistä, jotka, niinkuin kaikki hyvät olennot maan päällä, imivät mettä myrkystäkin ja kokosivat aarteitaan pieneen kaupunkiin, joka oli syntynyt sirotekoisista, kasvihuoneiden kupeelle riveihin rakennetuista koteloista.
Jos lukija, lukiessaan tätä kuvausta Suruttoman kukkaisvaltakunnasta, sattuu muistamaan toisen komeamman kukkaisvaltakunnan, jota mahtavampi kuningas hallitsee merten takana Uplannin lakeuksilla Ruotsissa, niin hän ehkä arvannee, että Suruton oli ainoastaan kaino, vaikkei suinkaan vähemmän viehättävä jäljennös Hammarbystä — kukkaiskuninkaan suuren, yleisvaltakunnan kaukainen alusmaa — eikä hän ole väärin arvannut.