— Älkää herjatko minua, tohtori, sillä nyt en ole siinä mielentilassa, että kärsisin sellaista. Tullessani ulos pelihuoneesta löi kello tuomiokirkon tornissa neljää. Aurinko paistoi niin herttaisesti, ja linnut lauloivat. Niin, tehän osaatte panna itse auringonkin vankeuteen. Mutta minun mielessäni asui talvi. Tiedättekö, että on hirmuista seisoa auringon paisteessa ja kuunnella linnunlaulua, kun on rikos omatunnolla! Silloin johtui mieleeni, että vielä kerran kävisin luonanne. Tässä olen. Te voitte tehdä kultaa; sehän on helppo asia teille. Tehkää minulle kolmesataa riksiä ylihuomenaamuksi, ja minä olen kiittävä teitä niin kauan kuin elän.
Tohtori kuunteli häntä yhä enenevällä kärsimättömyydellä. Vastausta antamatta vei hän nuorukaisen katoamaisillaan olevan auringonsäteen luo, tutki vielä kerran tislausastian sisällystä, pudisti päätään ja sanoi:
— Pane kätesi tislaimelle!
Nuorukainen totteli koneentapaisesti. Tämän toimituksen salaperäisyys sai hänet hetkeksi unohtamaan omat huolensa.
— Näetkö tuota auringonsädettä? — sanoi tuo eriskummainen mies. Kuusikymmentä kahdeksan minuuttia ja neljätoista sekuntia se on turhaan työskennellyt sytyttääkseen elonkipinää alkuaineihin, ja nyt on jäljellä ainoastaan neljä minuuttia, viisikymmentä neljä sekuntia. Jollei kipinä sitä ennen ole syttynyt, sammuu erään korkean henkilön elämä, ja useiden toiveet menevät hukkaan. Meidän tulee vielä koettaa viimeistä keinoa: sinun nuoren kätesi elonlämmintä. Minun käteni on kovin kylmä. Kaikki riippuu siitä, että suuntaat tahtosi voiman yhteen ainoaan asiaan.
Nuorukainen tunsi väristyksen jäsenissään. Tuo kummallinen lasiastia tuntui niin jäätävän kylmältä, että se vei hänen kädestään kaiken lämmön. Hän tunsi ikäänkuin osan elämästään hupenevan, eikä hän tiennyt mihin eikä kenen hyväksi.
Hän katseli tislainta. Sen sisällys muuttui nopeasti. Harmaa, tomunkaltainen aine, joka siihen saakka oli täyttänyt astian vähän enemmän kuin puolilleen, oli alkanut ikäänkuin käydä ja muuttaa väriänsä. Vaaleanpunainen verenkaltainen aine kohoili siinä ja nousi yhä korkeammalle, kunnes täytti koko tislausastian. Tohtorin otsa kirkastui.
— Se onnistuu, — kuiskasi hän. Viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista sekuntia … katso, kuinka elinvoimat nousevat! … kahdeksantoista, yhdeksäntoista! … nyt ne ehtivät reunoille saakka … kaksikymmentä! … vielä yksi suonentykytys vaikuttamaan seurauksia vastaan … kaksikymmentä yksi, kaksikymmentä kaksi … nyt riittää! Käsi pois, muutoin tislain halkeaa!
Nuorukainen totteli. Jähmettyneenä ja puoleksi tainnoksissaan vaipui hän vieressään olevalle kolmijalalle.
— Kiitän sinua, — sanoi mestari, — olet täyttänyt, mitä sinulta odotin. Tule takaisin huomenna kello 11 illalla, niin olet saava kultaa.