— Tässä olen, tohtori!
— Olen sinua odottanut, — vastasi tohtori kylmästi.
— Minuako odottanut? — toisti nuorukainen. Kuinka tiesitte minua odottaa? Vannoinhan eilen täältä lähtiessäni, etten ikinä palaisi.
— Nuori mies, sinä ponnistelet turhaan, sinun täytyy totella kohtaloasi. Tiesin sinun tulevan. Mutta en ole sinua kutsunut; en tyrkytä kenellekään ystävyyttäni. Voit mennä, en tarvitse sinua.
— Ja tuon sanotte minulle niin välinpitämättömästi kuin jos ajaisitte kerjäläisen ulos ovestanne! Tehän kuitenkin ensimmäisenä annoitte minun katsahtaa tieteen salaisuuksien pohjattomaan kuiluun ja kiusasitte minua niinkuin paratiisin käärme tiedon puulla. Ennenkuin tunsin teidät, tohtori, olin levoton, janoava sielu, joka en missään löytänyt tarkoitusperääni enkä lepoani. Mutta minä olin puhdas, olin siveä, minä voin silloin vielä lukea äitini kirjeitä ja vastata niihin. Nyt en enää voi; minua kalvaa hehku, jota en ymmärrä. Olen tuon uunin kaltainen: sisällä liekkejä, päällä kuonaa. Ja se on teidän syynne, herra tohtori. Tehän opetitte minut kapinoimaan ihmiskuntaa vastaan, kohotakseni sen yläpuolelle. Olen totellut teitä liiaksi; suokoon Jumala, etten koskaan olisi tullut teitä tuntemaan.
— Rauhoitu, nuori mies; minua ei sinun tule moittia hairahduksistasi; minä olen opettava sinua ne sovittamaan. Sinussa on jonkin suuren siemen. Tutki, ja sinä olet ehtivä kauas — ehkä kauemmaksi kuin minä, kauemmaksi kuin moni kuolevainen ennen sinua on päässyt tunkeutumaan luonnon salaisuuksiin.
— Tutki, sanotte te? Tutki? Jos minusta tulisi viisaampi kuin kuningas Salomo, jos oppisin käsittämään maan sisimmät salaisuudet, mitä se minua hyödyttäisi, jos sieluni verta vuotaa? Tiedättekö, mitä olen tehnyt, tohtori? Olen pelannut…
— Houkko! Olenko minä sinua käskenyt sitä tekemään?
— Käskenyt? Oh, tiedättehän vallan hyvin, etten tottele mitään käskyjä. Mutta te neuvoitte minulle eilen pisteilemistaitoa. Te opetitte minua hallitsemaan sattumaa. Oi, se on jalo taito, sanoitte te! Sen avulla muuttuu orja herraksi, ihminen Jumalaksi… Hyvä, ajattelin minä eilen illalla, kulkiessani tuon salaisen biribiklubin ohi, tiedättehän, tuolla Hämeenkadulla. Eipä siksi, että välitän kullasta; mitä minä kullalla teen? Mutta minä tahdoin koettaa tuota uutta, ihanaa tiedettä, joka hallitsee maailmaa ja on kaikissa suhteissa niin erinomaisen hyödyllinen. Pahaksi onneksi oli minulla muassani kolmesataa riksiä, jotka kasvatusisäni oli käskenyt minun jättää yliopiston kamreerille. Rahat ovat rovasti Larssonin, ne olivat osa Piikkiön kirkkoherrakunnan arennista, joka pitää olla maksettuna viimeistään ylihuomenna. No hyvä, kuinka luulette käyneen erinomaisen taitoni ja kolmensadan riksini? Me pelasimme vuorotellen biribiä ja punaista ja valkoista. Minä voitin ja hävisin, voitin ja hävisin; ja kun tällä tavoin olin pisteillyt kokonaisen vuorokauden, huomasin vihdoin taskuni tyhjiksi.
— Narri!