Tämä kaikki oli kuitenkin luonnon järjestystä: vanha aurinko oli laskenut yön helmaan, uusi nousi taivaanrannalle eikä siitä ollut sen enempää sanomista kuin että tämä uusi aurinko oli tätä nykyä matkoilla ja että häntä odotettiin kotiin tulevaksi. Hyvän vanhan Turun ei siis tarvinnut olla allapäin eikä saada halkeamia tuomiokirkkoonsa; se suoriutui kutakuinkin ajan vaivoista myssyjen hallituksen aikana ja odotti, samoin kuin koko valtakunta, parempia aikoja nousevan päivän valjetessa.
Yhdestä ikkunasta ei kuitenkaan iloisen kevätauringon valo päässyt sisään tunkeutumaan, ja se ikkuna oli rappeutuneessa vanhassa talossa lähellä Aningaisten tullia. Mainittua ikkunaa peitti läpinäkymättömän tarkasti paksu ruskea uudin, tai oikeammin sisäpuolelta kiinni naulattu peite, jota ohikulkijat katselivat kummastelevin, arastelevin, epäluuloisin silmin. Ehkä huvittanee lukijaa katsahtaa tämän esiripun taa?
Rappeutuneen yksikerroksisen rakennuksen omistaja oli muuan porvarinleski, joka ei siinä kuitenkaan itse asunut, vaan oli vuosi sitten vuokrannut sen eräälle vanhalle eriskummalliselle muukalaiselle, joka oli tullut Turkuun, kenenkään tietämättä mistä, ja jota ne harvat, jotka hänen tunsivat, sanoivat tohtori Martti Weissiksi, kun tahtoivat kunnioittaen puhua tuttavastaan. Mutta kun tohtorin nimi oli Turussa kovin suuriarvoinen tuhlattavaksi noin vain miehelle, jota moni luuli saksalaiseksi parturinsälliksi, pahempia luuloja mainitsemattakaan, niin tapahtui useammin, että hänen sointuva nimensä pilkalla käännettiin ja sanottiin häntä Viisaaksi Martiksi, tahi suorastaan "Viisaaksi", jolla nimellä hän myös oli enin tunnettu naapuristossaan. Ammatiltaan sanottiin hänen olevan lääkäri, vaikkei kukaan ollut nähnyt häntä lääkärintoimessa; mutta kun hän näytti puhtaan, jostakin Frankturtista tai Hampurista, mistä lienee ollutkaan, saamansa passin, sekä vielä paremmaksi varmuudeksi suostui käymään professori Juhana Haartmanin luona, colloqvium familiare'ssa, jonka mainittiin sujuneen tuon mainion lääkärin suureksi kummastukseksi, niin ei ollut mitään laillista syytä kieltää Viisasta Marttia asettumasta mainittuun taloon ja sulkeutumasta sinne vanhan renkinsä kanssa, joka, jos mahdollista, oli vielä harvasanaisempi ja umpimielisempi kuin isäntä itse. Ei kukaan tiennyt, mitä tointa hän siellä harjoitti, mutta naapureissa heräsi kaikenlaisia kummallisia arveluita, kun he huomasivat, että porttia pidettiin koko päivä suljettuna ja että himmeä valkean valo öillä loisti peitetyn ikkunan raoista. Yksi ja toinen, joka uteliaisuudesta oli uskaltanut raoista sisään tirkistellä, rohkeni vielä väittää, että hän oli tuntenut tulikiven hajua sieltä sisältä, ja tämä havainto ei ollut omiansa taikauskoisissa naapureissa entistä suurempaa luottamusta herättämään.
Rohkenemme nyt luoda silmäyksen sisimpään noista kolmesta huoneesta, joissa viisas Martti piti asuntoaan. Ulkoa päättäen ei yksikään kevätauringon säteistä olisi voinut tunkeutua ikkunan etuvarustusten läpi, mutta aivan niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Astuessaan tähän omituiseen huoneeseen huomasi tulija sen puolittain valaistuksi kahdelta taholta: ensiksi suunnattoman suuresta muuratusta, puolet huoneesta täyttävästä arina-uunista, jossa vahva hiillos hehkui, sekä sen jälkeen tuskin huomattavasta pyöreästä, ikkunanpielessä olevasta reiästä, jonka kautta ohut, huikaisevan kirkas auringonsäde tunki lasiseen tislausastiaan, joka näytti olevan vartavasten asetettu siihen sädettä vastaanottamaan. Tämän valaistuksen vaikutus, jossa oli kolme neljättä osaa hiilloksen hohdetta ja neljännes auringon loistetta, kaikki tämä hyllyillä ja tuntemattomilla, himmeillä esineillä täytetyiltä seiniltä lankeavien synkkien ja mustien varjojen ympäröimänä, olisi saanut maalarin epätoivoon, jos hänen ei olisi onnistunut sitä kuvata, ja herättänyt hänen suurinta ihastustaan, jos hänen olisi onnistunut kopioida se taululleen.
Tässä kahtalaisessa valaistuksessa liikkui hitaasti pienoinen, käyrävartinen mies, ulkonäöltään noin 50- tai 60-vuotias, puettuna ajan tavan mukaiseen tekotukkaan ja kankipalmikkoon, ruskeaan leveäliepeiseen ja suurinappiseen hännystakkiin, lyhyihin ruskeihin housuihin, pitkiin silkkisukkiin ja leveillä hopeasoljilla koristettuihin kenkiin.
Eteensä hän oli sitonut nahkaisen esiliinan; kädessä hänellä oli pihdit, joilla hän toisinaan siirteli upokasta paremmin hiillokseen. Hänen läpitunkevat, pienet, harmaat silmänsä näyttivät tarkkaavaisuudella seuraavan tulen työtä. Näkyi, että jotakin hyvin tärkeää oli tekeillä. Hetken kuluttua hän meni lasisen tislaimen luo, josta auringonsäde oli siirtynyt. Hän siirsi sen taas säteen valoon, tarkasteli sen sisällystä mitä suurimmalla huolella ja pudisteli tyytymätönnä päätänsä. — Nondum vita! — huokasi hän. — Quousqve tandem mors praevalebit?[2]
2. ELONKIPINÄ.
Auringonsäde pimeässä huoneessa siirtyi siirtymistään aina sen mukaan kuin sen loistava alkulähde muutti asemaansa taivaankannella, ja samalla kertaa kääntyi, taidokkaan konerakennuksen avulla, lävistetty ikkunapieli siten, että säde aina lankesi suoraan sisään. Sen tietä huoneessa osoitti asteihin jaettu, salaperäisiä neliöitä ja ympyröitä täyteen piirretty messinkilevy.
Säteen tällä tavoin ehdittyä lähelle messinkilevyn äärimmäistä reunaa, kuului soittokellon vieno helähdys, ja vanhus käännähti. Tällä hetkellä lankesi valo suoraan hänen kasvoilleen, ja nyt tuli näkyviin tuossa himmeässä valaistuksessa kyömyinen kotkannenä, luisevat posket, ryppyinen otsa ja voimakkaat, synkät, kovat kasvonpiirteet. Olisi voinut luulla häntä Manalan haltiaksi, Tuoneksi, sen auringonsäteen valaisemana ja sokaisemana, jonka Lemminkäisen äiti oli osannut houkutella alas hänen pimeään valtakuntaansa.
Joku oli tullut sisään ja astui varjosta uunin hiilloksen hohteeseen. Se oli ihmeen kaunis nuorukainen, tuskin kahdeksantoistavuotias, puettuna hienompaan siniseen takkiin kuin mitä hänen ikäistensä Turun nuorukaisten oli tapana pitää. Mutta tämä takki oli tomuinen, hieno kaulahuivi oli huolimattomasti solmittu, kalvosimet olivat repaleiset, kengät tahraiset, hiukset epäjärjestyksessä, hattu kallellaan, kauniit päättäväiset kasvot hyvin kalpeat ja silmät kovin kiiluvat. Hän astui esiin nopein, miltei uhkaavin askelin, viskasi luotansa kolmikulmaisen hattunsa ja sanoi: