Eräänä kauniina iltapäivänä toukokuun alussa anno mundi 1771 paistaa heloitteli kevätaurinko herttaisesti yli vanhan Turun kaupungin. Korkean, välkkyilevän, kuparilla katetun tuomiokirkon tornin ympärillä lenteli mustia naakkoja, kuljettaen ahkerammin kuin milloinkaan ennen korsia pesäänsä; äsken jäänsä luonut Aura kuohutteli sameita, mutta kimaltelevia aaltojaan siltojen alitse, ja ylioppilaita tuli iloisissa meluavissa parvissa kasvitarhan hoitajan, professori Gaddin luennoilta kasvitieteellisestä puutarhasta. Turku heloitteli akateemista menestyspäiväinsä alkavassa loistossa, ja tuskin huomattiinkaan sitä mustaa silkkiharsoa, jota jotkut ylhäisemmät henkilöt kantoivat käsivarressaan tahi hatussaan, sillä maalla oli silloin kuningassuru. Hyvä kuningas Aadolf Fredrik oli kuollut viime helmikuun 12. p:nä Tukholmassa, syötyään tuona päivänä vehnäsmaitoa, hapankaalia ja ostereita päivälliseksi, jonka tehtyään hän sitten pyörtyi pelipöytänsä ääreen illalla ja muutamien minuuttien kuluttua sanoi ikuiset jäähyvästit niin hatuille kuin myssyillekin. Suomi suri vilpittömästi hurskasta maanisää, ja maan ensimmäiset sanomalehdet alkoivat sentähden toimensa vetistävillä valitusvirsillä. Vaikka nuo tuntehikkaat runoilijat eivät millään muotoa voineet antaa "auringon" olla rauhassa laulaessaan:
Jo aurinkomme on meist' iäks' eronnut
tahi;
Sen auringon jo yö voitti, mi auvo oli Pohjolan, mi ilmakannen purppuroitti,
niin oli se varmaankin heidän sydämensä ajatus, kun he samalla lauloivat, että
Kuningast' ei parempaa
ja kuinka
Loiste hänen silmissänsä, väre hänen äänessään kertoi hänen hyvyyttänsä sekä suurta sydäntään.
Jonka jälkeen tuli korupuheita nousevalle auringolle:
Ellei KUSTAA armossansa verraksensa kelpoais. Ruotsi surupukuansa iät kaiket kantaa sais.