— Ymmärrän, — sanoi Paul surullisesti. — Mutta ei mikään olisi estänyt minua seuraamasta äitiäni. Miksi en tullut jo eilen? … niin, niin se on. Nyt tiedän. Tule, menkäämme isämme luo.
Hetken kuluttua lepäsi Paul isänsä sylissä. Vilpitön rakkaus oli aina yhdistänyt kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja hänen nuoremman poikansa. Jälleennäkemisen riemu oli nyt kumminkin varsin sekava. Kreivi katseli sydämellisen mielihyvän tuntein kaunista nuorukaista, jonka kaikki piirteet, olletikin nuo mustat, loistavat silmät, muistuttivat hänen äitiänsä; mutta juuri tämä muisto täytti hänet kaiholla ja hämmästyksellä, jota hän turhaan koki salata. Paul puolestaan iloitsi isänsä hellyydestä, mutta hän huomasi hänen vanhentuneen niiden kahden vuoden kuluessa, jotka olivat vierineet siitä, kun he viimeksi kohtasivat toisensa, ja pian hän huomasi myöskin tarkalla silmällään, että kreivi jostakin oli hämillään. Molemmat he odottivat ja toinen pelkäsi selitystä tähän hämärään tapaukseen, joka niin paljon katkeroitti heidän yhtymisensä hetkeä.
— Paul tietää jo kaikki, — virkkoi kreivi Bernhard, luoden pikaisen silmäyksen isäänsä. — Olen puhunut hänelle tohtori Wingen määräyksestä, joka pakotti äitimme niin kiireesti jättämään meidät, hakeakseen parannusta maksataudilleen Pyrmontista, ja minä olen hänelle sanonut, kuinka kernaasti isäni olisi halunnut seurata madamea, jollei tämä niin päättävästi olisi sanonut toivovansa matkustaa yksin. Paul ei enää ole mikään lapsi, isäni; älkää siis pelätkö hänen joutuvan epätoivoon. Hän osaa malttaa mielensä näin tavallisessa asiassa, ja me olemme päättäneet toivoa parasta. Onnettomuutensa, joka häntä Turussa kohtasi, hän aikoo korvata sitä suuremmalla edistymisellä Upsalassa tai Lundissa.
— Kerro minulle pelkäämättä hairahduksestasi, sanoi isä iloissaan, kun voi johtaa puheen pois tuosta vaarallisesta kysymyksestä. — Mitä hyvänsä joku Bertelsköld lieneekin rikkonut siitä olen varma, ettei hän ole voinut menetellä kunnian vaatimuksia vastaan.
— Kiitän teitä, isäni. Olette arvannut ihan oikein: — vastasi Paul ja kertoi lyhyesti Turun tapahtumista salaamatta sitä malttamatonta tekoaan, johon oli antanut hurmata itsensä. — Mutta, — lisäsi hän, — pyydän saada korvata erehdykseni toisella tavalla kuin veljeni on ehdottanut. Tukholmasta lähtee pian luonnontieteellinen retkikunta Espanjaan ja Afrikkaan. Ystäväni Ljung on jo ennen tarjoutunut arkkiaatteri Linnén välityksellä hankkimaan minulle tilaisuuden ottamaan siihen osaa. Hylkäsin silloin tämän tarjouksen, koska en odottanut niitä tapauksia, jotka sitten sattuivat; mutta nyt matkustaisin mielelläni, varsinkin kun siten saisin käydä äitini luona Pyrmontissa.
Kreivi Bernhard vilkaisi taas merkitsevästi isäänsä ja riensi vastaamaan:
— Mutta, hyvä Paul, mahdotonta on, että heti paikalla taas tahdot jättää isämme, joka niin hyvin tarvitsee sinun seuraasi, ja jos välttämättömästi tahdot matkustaa, niin jätä matkasi ainakin tulevaan syksyyn.
— Suostun isäni tahtoon, — vastasi Paul. — Mutta jos voin olla äidilleni joksikin hyödyksi, jos voin valmistaa hänelle pienintäkään iloa hänen nyt ollessaan yksinään ja kenties sairaana vieraalla maalla, niin olen varma siitä, ettei isäni hylkää pyyntöäni.
— Sinä olet hyvä poika, Paul, ja voimmehan me tarkemmin miettiä ehdotustasi, — sanoi kreivi kovasti hämillään tästä vaarallisesta puheenaiheesta. — Mutta huomannethan kohtuulliseksi, etten heti paikalla tahdo päästää sinua luotani, saatuani sinut takaisin. Unohtakaamme täksi päiväksi kaikki huolemme ja ajatelkaamme vain hetken iloa. Missä on Eerikki Ljung? Ei ole vieraanvaraista näin unohtaa hänen täällä oloansa.
Huolet, jotka kreivi sanoi tahtovansa unohtaa, kuvastuivat liiankin selvästi hänen otsallaan, kun hän meni tervehtimään puolisonsa sukulaista, joka vaatimatonna ja tottumatonna olemaan näin suuren komeuden keskellä odotti salissa, kunnes joku näkisi hyväksi muistaa hänen olemassa olonsa.