Kreivi Bertelsköld puristi sydämellisesti rehellisen ystävän kättä ja kiitti häntä lämpimin sanoin niistä kahdesta vuodesta, jotka Paul oli hänen talossaan viettänyt kuin kotonaan. Kohta he olivat innostuneet puhumaan tästä asiasta, ja Paul lähti hakemaan pientä Vera-sisartaan, joka yöllisten tapausten häiritsemättä ja aavistamatta, että ne olivat vieneet häneltä äidin, oli nukkunut viattomuuden unta veljensä saapuessa.
Kello oli vasta kahdeksan aamulla, ja Paul aikoi hiipiä Veran makuuhuoneeseen, kun hän ovella tapasi paroonitar Louisen, joka oli vasta puoleksi pukeutunut ja jonka kamarineiti juuri oli herättänyt kertomalla hänelle oudon huhun kreivittären katoamisesta.
— Mitä näen? Paul? — huudahti hän. — Ja missä on äitisi?
— Ah, Louise, — sanoi Paul. — Miksi kysyt sitä minulta?
— Luulin sinun tietävän … vastasi hän hämmästyneenä. Eikö kreivitär ole lähtenyt sinua vastaan?
— Minua vastaan? Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? Onhan äitini lähtenyt matkalle; pitäisi kai sinun tietää se paremmin kuin minun.
— Matkalleko? Niin, sinä olet oikeassa; niin tuota, kai hän on matkustanut Tukholmaan, — vastasi paroonitar, joka kyllä huomasi, että tässä kaikessa oli jotakin salaperäistä, mutta ei tietänyt, mitä ajattelisi tai sanoisi siitä. Onneksi tuli samassa kreivi Bernhard, jolla oli syynsä olla päästämättä veljeänsä hetkeksikään näkyvistään.
— Mutta Louise, en ymmärrä, mitä tarkoitat! — huudahti Paul säikähtyneenä tästä tietämättömyydestä.
— Erehdyt, ystäväni, — kiiruhti kreivi Bernhard keskeyttämään. — Madame ei viime yönä lähtenyt Tukholmaan, vaan Norrköpingin kautta Pyrmontiin. Ja kun hän nimenomaan kielsi herättämästä sinua, niin voi Paul ymmärtää hämmästyksesi tuosta odottamattomasta lähdöstä, — lisäsi hän vilkaisten sisareensa ja tietämättä, missä määrin tämä jo oli tässä vaarallisessa asiassa sotkeutunut sanoihinsa.