— Sanoi kai äitimme kumminkin joskus, että hänen täytyisi matkustaa pois terveytensä tähden? kysäisi hän.
— Sitä hän ei milloinkaan sanonut. Miksi hän olisi sanonut semmoista, jota ei koskaan aikonut tehdä? Äitini ei voi valehdella, — vastasi tyttö vakavasti.
— Muistelehan kuitenkin! Ehkä hän sanoi jotakin, esimerkiksi eilen, että sinun tulisi olla tottelevainen hänen poissa ollessaan, tai ettet saisi unohtaa aamu- ja iltarukoustasi, vaikka hän joksikin aikaa olisikin estetty sitä kanssasi lukemasta.
— Sitä hän ei sanonut. Näin vain, että hän oli toisinaan kovin pahoillaan, kun Bernhard oli ilkeä hänelle ja sanoi häntä madameksi. Äidistä ei ollut mieleen, että häntä sanottiin madameksi, vaikka se on kohtelias sana, sanoi hän, ja vaikka sitä käytetään keisarinnoja ja kuningattaria puhuteltaessa.
— Eikö Bernhard ollut kohtelias äidille?
— Olipa kylläkin. Hän on aina kohtelias, kun on oikein pilkallinen.
— Mitä äiti sanoi, kun tulit sanomaan hyvää yötä?
— Minä suutelin hänen kättänsä, ja hän painoi suudelman otsalleni.
Nuku makeasti, sanoi hän.
— Eikö mitään muuta?
— Niin, sitten hän sanoi: sano Beatalle, että hän muistaa sammuttaa kynttilän. Yöllä oli pimeä, vaikka nyt onkin kesä: meillä oli vieraita, ja me menimme levolle tavallista myöhemmin. Kun äiti meni, kääntyi hän ovessa ja sanoi: Jumala sinua varjelkoon!