— Niin, niin kies'avita juttelen minä kaikki niinkuin se on, — sanoi Rasmus, — sillä nuori herra saa sen kuitenkin tietää, eikä se ole minun syyni, että armollinen kreivitärvainaja osasi loihtia niin hyvin. Sillä nähkääs, kyllä hän oli kristitty ihminen, vaikkei asianlaita kuulu olevan aivan oikein Suomessa ja Venäjällä, mistä hän kuuluu olleen syntyisin, niinkuin ihmiset hokevat. Jumala hänen sieluansa siunatkoon!
— Kuka armollinen kreivitär?
— Niin, siinäpä solmu oli, sanoi suutari, kun sai kirpun pikilankaansa. Hitto vie, kukas muu se olisi, kuin kreivitärvainaja, äitinne?
— Oletko hullu, vai onko paksu Hannu houkutellut sinut mukaansa kapakkaan?
— Kas, nyt kiivastui herra taas, — sanoi poika ja siirtyi varovaisesti syrjään.
— Näethän, että olen levollinen! — sanoi Paul, vaikka hänen verensä kuohui.
— Kah, minähän luulin, että hän jo tiesi sen, jatkoi Rasmus yhä vielä valmiina hädän tullen pakenemaan. — Sillä, näet sen, minä jaarittelin eilen jotakin kreivitärvainajan noituudesta, ja siitä sain palkkani mestarilta. Mutta kieli on paha kappale, sanoi akka, kun nautti lääkkeitä, ja viime yönä ahdisti minua painajainen. Ylös noustessani oli pääni kuin lyijystä, ja paholainen on nipistellyt minua koko päivän yksin pikkusormestakin. En minä voi seistä, enkä minä voi käydä, ja kun koetan ratsastaa, tanssivat aidan seipäät niinkuin kuokkavieraat pidoissa. Näet sen, se tuli minulle siitä, kun en osannut suutani sulkea.
— Mene makaamaan, sinä olet sairas! — sanoi Paul, joka nyt alkoi ymmärtää, että poika puhui houreissaan.
— En minä ole häntä tuhonnut, — jatkoi Rasmus yhä sekavammin. — Sen on Jooseppi tehnyt. Yöllä, kun en voinut nukkua, menin ikkunan luo, ja oli vielä hämärä, kun näin armollisen kreivittären menevän kartanon poikki, aivan niinkuin hän kulki näillä ilmoilla ollessaan, ja hänen seurassaan oli mies, joka kantoi hänen kapineitaan, ja järvelle päin he menivät. Mutta järveltä hän ei koskaan palannut, ymmärrättehän. Ihmiset hokevat, että sellaiset ihmiset uivat jonkin aikaa vedessä kuin lastut, ja sitten, kun heidän aikansa on lopussa, uppoavat he äkisti kuin kivet pohjaan.
— Laittau kotiisi, — huudahti Paul, tarttui hevosta marhamintaan ja talutti sen pihaan, missä Rasmus toimitettiin huoneeseen lukon taa ja vietiin vuoteeseensa.