Hänen sekavissa sanoissaan oli yksi, joka oli kuin jään halkeama, ja se sana oli kreivitärvainaja.
Vera odotti veljeänsä portaiden luona. — Minulla on sinulle jotakin sanomista, — kuiskasi hän. — Minä seisoin kenenkään huomaamatta keittiön ovella ja kuulin pitkän Kaisan kertovan toisille, ettei täällä ole ollut mitään vaunuja yöllä. Ei ole totta, että äiti on lähtenyt matkalle, sanoi hän. Ei täällä ole käynyt mitään vaunuja, eikä kukaan koko talossa ole niistä mitään tiennyt. En voinut kuulla, mitä muuta hän kertoi, mutta hän puhui pahoja sanoja Bernhardin Josésta.
— Oletko sinä neiti Bertelsköld ja kuuntelet keittiön ovella piikojen loruja? — torui veli, tuntien väristyksen kaikissa jäsenissään.
— Suo anteeksi! — rukoili tyttö. — En enää toiste sitä tee. Nyt kuulet, ettei äitimme ole matkustanut pois; hän on kätkeytynyt, säikähdyttääksensä meitä, että sitten oikein ilostuisimme, kun hän tulee takaisin.
Paul suuteli sisartaan mitään vastaamatta. Nyt oli hänen vuoronsa menettää malttinsa. Hän kiiruhti hakemaan isäänsä, lujasti päättäen hankkia valoa tähän hirvittävään pimeyteen, josta tuo kamala sana kreivitärvainaja alinomaa kuin hautauskellot soi hänen korviinsa.
Kreivi oli ratsain lähtenyt katselemaan erästä uudisviljelystä eikä ollut vielä palannut. Paul tapasi sen sijaan sisarensa Louisen, joka säpsähti hänen riutunutta ulkomuotoaan.
— Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea! Oletko sairas? — kysyi paroonitar, joka rakasti kaunista nuorempaa veljeänsä kaikella sillä hellyydellä, jota hänen huikenteleva, maailmaan mieltynyt sydämensä voi tuntea ja jota hän ei jo ollut antanut vanhemmalle veljelleen.
— Missä on äitini? — kysyi Paul.
— Madame? — vastasi Louise hämillään ja hämmästyksissään. — Miksi kysyt sitä minulta? Mitä minä siitä tiedän?
Tämä sana madame, jota hänen äitinsä ei ollut voinut kärsiä lapsipuoliltaan, oli kuin öljyä tuleen.