— En kysy sinulta madamea, minä kysyn sinulta: missä on äitini? huudahti Paul tarttuen sisartansa kiivaasti käsivarteen.
— Mutta, Paul, rakas Paul, rukoilen sinua malttamaan mielesi. Sinä olet sairas; olet vilustunut matkalla.
— Kuule minua, Louise: en ole sairas, en ole mielipuoli, vaikka olisin saattanut siksi tulla kaikesta siitä, mitä nyt tunnin kuluessa olen kuullut. Tahdon olla levollinen; näet hän, että olen levollinen. Kaikki on niinkuin ennenkin: aurinko loistaa, Falkby on paikallaan, minä en revi maahan sen muureja, en kulje miekalla ja pistooleilla varustettuna, niinkuin rosvojen luolassa. Kysyn sinulta ainoastaan: missä on äitini? Olethan sinä sisareni, ja Bernhard on veljeni, ja isäni on isäni ja minä olen minä itse; mutta missä on äitini? Tahdon tietää, mihin olette äitini panneet?
— Päästä käsivarteni. En ymmärrä, mitä sanot; — valitti paroonitar melkein yhtä kalpeana kuin veljensä ja pyörtymäisillään.
Samassa astui sisään kreivi Bernhard, joka laajan kirjevaihtonsa vuoksi ei ollut voinut vartioida Paulia, niinkuin olisi tahtonut.
— Pelasta minut! Pelasta minut! Paul on tullut mielipuoleksi! — vaikeroi Louise ja vaipui tainnoksissaan kreivi Bernhardin syliin.
Paul hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi säihkyvin silmin veljensä puoleen:
— Ota hänet! Säilytä lasikaapissa häntä, tuota naisparkaa, jolla ei ole rohkeutta vastata minulle: minä olen valehdellut! Nyt on sinun vuorosi!
16. MYRSKY PUHKEAA RAIVOAMAAN.
Bernhard Bertelsköld ei ollut turhaan tutkinut valtiomiesten ylistettyä taitoa pysyä tukalimmissakin tilanteissa järkähtämättömän kylmäverisenä, mitä suurinta tyyneyttä osoittaen väittää mustaa valkoiseksi, väliin ärsyttää, väliin lepyttää, ja viimein väsyttää vastustajansa, saattaakseen hänet ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa aseettomaksi ja anastaaksensa menetetyt maat takaisin. Hän oivalsi, että Paul tiesi jotakin, ja päätti antaa hänen mielin määrin raivota, siinä toivossa, että tämä jotakin ei olisi kaikki.