— Rakas Paul — sanoi hän, — jos olet oppinut Suomessa tuommoisia rajuja kotitapoja, niin ei minua laisinkaan ihmetytä, että Turun oppineet ystäväsi ovat lähettäneet sinut tänne sivistymään… Kas tässä, Louise, lasi vettä! Älä mene enää tainnoksiin, armas ystäväni, vaikka näytätkin siinä niin miellyttävältä. Kas niin … istu! Paul odottaa vain saadakseen suudella kättäsi ja pyytää anteeksi.
— Älä ole levoton, se on jo ohi, — sopersi paroonitar, tointuen taidolla sellaisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa pyörtynyt. — Läsnäoloni lienee tarpeeton, ja minä pyydän saada jättää herrat kahden kesken.
Kreivi Bernhard tarjosi hänelle käsivartensa. — Ole varoillasi, — kuiskasi sisar, — hän on hirveän raju.
— Olen tottunut kesyttämään virmoja varsoja, — vastasi diplomaatti.
Paul sai aikaa rauhoittuakseen. Mutta yhä edelleen kuohui raivo hänen rinnassaan. Hän oli kuin palavaa öljyä täynnä oleva astia, jonka sisältö pienimmästäkin liikahduksesta läikähtää yli laitainsa.
— Olen kysynyt Louiselta, missä äitini on, — sanoi hän synkän päättävästi, luoden tummat silmänsä vaarallisen, turmiota ennustavan tyynesti veljeensä.
— Vai niin, — vastasi kreivi Bernhard käyttäen tuota mainiota vai niin sanaa, joka voi olla kiehuvan kuuma tai jääkylmä, ystävällinen tai vihamielinen, kohtelias tai ivallinen, aina sen mukaan, kuinka se lausutaan. — Ja mitä sisaremme vastasi?
— Ei mitään. Ja ei mitään on liian vähän.
— On kysymyksiä, joihin ei mitään on paras vastaus, — vastasi kreivi Bernhard välinpitämättömästi. — Ole järkevä, hyvä Paul, ja karkoita mielestäsi tyhjät houreet. Toivon, että madame voi vallan hyvin.
— Missä?