— Asialla on huomattava puolensa, — vastasi Eerikki, vielä kerran lukien kirjeen alusta loppuun. — Hallitus lähettää taas fregatin viemään lahjoja Algerian deijille.
— Se on halpamielistä. Tuleeko vapaan kansan lähettää veroa merirosvoille vain sitä varten, ettei laivojamme rosvottaisi ja merimiehiämme myytäisi orjiksi barbaarivaltioihin?
— Kaunista se ei ole, mutta sitä pidetään valtioviisaana. Lähetyskunnan mukana lähtee luonnontieteellinen retkikunta Algeriaan, ja arkkiaatteri esittelee minua sen johtajaksi.
— Ja mihinkäs minä jään? — kysyi Eriika miltei itkien.
— Tule mukaan!
— Minäkö? Entä lapset?
— Se on totta; en tullut lapsia ajatelleeksi. Mutta voimmehan viedä ne äitini luo siksi aikaa.
— Äitisi on seitsemänkymmenen vanha, ja sinä tahdot, että lähettäisimme hänelle neljä parkujaa, jotka eivät silmänräpäystäkään voi olla valvontaa vailla. Ei, ystäväni, se ei käy. Mieti jokin toinen ehdotus.
— Me jätämme ne tänne Sillan ja vanhan Agaatan huostaan.
— Cecilia Larsson on 15-vuotias ja asuu isänsä, rovasti Larssonin pyynnöstä meidän luonamme. Uskollinen Agaattamme on 50-vuotias ja ymmärtää hyvin lehmien hoitoa, mutta ei laisinkaan lasten. Oi, te viisaat herrat ja aviomiehet, kuinka sukkeloita neuvoja te keksittekään suurella opillanne. Miten sitten Suruttoman kävisi meidän poissa ollessamme?