— Anna minun olla rauhassa.
Hyvä puoliso tiesi, mitä tämä merkitsi. Hän ei uskaltanut hiiskua enää sanaakaan siitä tärkeästä salaisuudesta, joka oli hänen sydämellään, vaikka se kaikin mokomin pyrki esiin. Suuressa huolessaan hän päätti vieläkin kuulustella muiden rouvain neuvoa, pukeusi koreimpaan päällysnuttuunsa ja meni rouva Sebaldtin luo.
Täällä olivat jo rouvat Sundblad ja Haeggström uudessa neuvottelussa puhemiehen rouvan kanssa. Kävi selville, etteivät he yhtä vähän kuin rouva Larssonkaan olleet voineet olla puhumatta suuresta salaisuudestaan miehilleen, vaan he olivat kumpikin säikähtyneet heidän vastaväitteistään niin, että vaikenivat, ennenkuin vielä olivat kerenneet ilmoittaa asian koko laadun ja tärkeyden. Kaikki kolme odottivat siis ratkaisevaa päätöstä puhemiehen rouvan viisailta huulilta.
— Minä puolestani, — virkkoi pormestari Sebaldtin rouva hyvin tärkeänä, — minä puolestani olen päättänyt obstrueerata miestäni agreablilla surprisilla. Hän on niin modifieerattu, että hän mahdollisesti pelkästä modestiasta on cedeeraava sen estiméen, jonka säädyt suvaitsevat pretendeerata hänelle ja meille. Minä proponeeraan, että me possideeraamme situationimme, niinkuin jo on sanottu. Ei itsemme vuoksi, Jumala varjelkoon, vaan sauvreerataksemme vapauden ja isänmaan.
— Tietysti, — yhtyivät siihen rouvat Sundblad ja Haeggström. — Sen teemme sauvreerataksemme vapautta.
Larssonin rouva oli ääneti. Hänen suunsa oli tukittu ennenkuin hän oli ehtinyt sen avatakaan.
Ja niin lähtivät nuo neljä rouvaa, jotka olivat toinen toistaan komeammin puetut, puhemiehen rouvan johtamina marssimaan lähellä olevaan Suurkirkkoon, kuullakseen rovasti Wijkmanin saarnaavan taivaan valtakunnan suurimmasta.
Ennenkuin seuraamme rouvia heidän toivehikkaalla matkallaan valtiorouvain arvoa kohti, on meidän puhuminen eräästä kirjeestä, jonka Suurkirkon vahtimestari Östergren oli saanut edellisenä päivänä ja jota hän luuli hattujen johtajan, parooni Höpkenin lähettämäksi. Tässä kirjeessä, tai käskyssä, jommoisena hän sitä piti, ilmoitettiin vahtimestarille, että eräät porvarissäätyyn kuuluvat rouvat aikoivat häpeämättömyydessään ensi puolipäiväsaarnan aikana tunkeutua valtioneuvoksetarten penkkiin, jonka vuoksi hänen. Östergrenin, tulisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin sellaisen röyhkeyden estämiseksi. Saadakseen varmuutta siitä, että aatelittomain säätyjen rohkeus todellakin oli niin suuri, neuvottiin häntä aluksi jättämään penkinovi auki, että nähtäisiin, ketä olivat ne, jotka tällä tavoin aikoivat rikkoa lakia ja säädyllisyyttä vastaan.
Enempää ei tarvittu. Vahtimestari Östergren oli joutunut nykyiseen ammattiinsa tosin kunniakkaasta, mutta vähemmän vapaasta kamaripalvelijan toimesta valtakunnan suurimman ylimyksen, kreivi Aksel Fersenin luota. Tämä kirkonpalvelija ei siis ollut ainoastaan hattu kiireestä kantapäähän asti, vaan myöskin niin paljon kuin suinkin mahdollista ylimysmielinen, joka vihasi kaikkia aatelittomia enemmän kuin syntiä, varsinkin jos nuo roistot, niinkuin hänen oli tapana sanoa, olivat niin hävyttömiä, että kuuluivat myssyjen puolueeseen.
Aavistamatta sitä vaaraa, joka heitä uhkasi, saapuivat rouvat Suurkirkkoon astuen rohkeasti sisään Pyhän Yrjänän ynnä lohikäärmeen alitse.