Jumalanpalvelus ei vielä ollut alkanut, mutta kuitenkin oli kirkko jo täynnä kuulijoita, jotka olivat tulleet saapuville saadakseen kuulla valtiopäivämiehen saarnaavan. Niinkuin tavallista on näin jumalanpalvelusta odotettaessa, olivat seurakunnan ajatukset tällä hetkellä varsin maallista laatua. Useimmat kuluttivat aikaansa töllistelemällä sisääntulevia ja tekemällä huomautuksia siitä tai siitä, joka tahtoi tunkeutua jo ennestään täyteen penkkiin, tai toisista, jotka eivät antaneet sijaa, vaikka penkki oli vain puolillaan.
Tätä nykyä on Tukholmassa tapana, että melkein kaikki istumapaikat on ennakolta tilattu erityistä penkkimaksua vastaan, ja vasta kun saarnavirsi alkaa, avaa vartija osan penkkejä, joiden omistajat eivät ajoissa ole saapuneet. Tämän kertomuksen aikana oli semmoisia penkkejä varattu ainoastaan aatelille ja valtion korkeammille virkamiehille sekä valtiosäädyille. Kuninkaan lehterin alla, alttariin päin seisoessa oikealla kädellä, olivat neuvoskunnan jäsenten ja heidän perheidensä penkit; sen jälkeen oli muilla ylhäisemmillä henkilöillä ja vihdoin säädyillä tarkoin määrätyt paikkansa kullakin.
Yhtä suurta huomiota herättäen kuin muutkin lähenivät rouvat puhemiehen rouvan johtamina porvariston tavallisia penkkejä, mutta menivät kaikkien — myöskin pormestarien Sebaldtin, Sundbladin ja Häggströmin — suureksi kummastukseksi ohi ja tunkeutuivat arvostaan ylpeillen pitkin väen täyttämiä käytäviä yhä eteenpäin, kunnes vihdoin pääsivät valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin.
Pari kreivitärtä istui siellä jo kaikessa komeudessaan, mutta kun ovi huomattiin olevan lukitsematta, tarttui pormestarin rouva Sebaldt rivakasti ripaan, avasi oven ja astui arvelematta sisään. Muut seurasivat häntä itsekin hämmästyneinä rohkeudestaan, mutta järkähtämättömästi päättäneinä uskaltaa kaikki "vapauden puolesta".
Kuvaillakseen penkissä jo istuvien armojen kasvonilmeitä, ja muidenkin kirkossaolijain, tämän Tukholman ja Suurkirkon historiassa ennen kuulumattoman omavaltaisuuden aiheuttamaa hämmästystä, tarvittaisiin ainakin Hogarthin sivellin. Lähinnä olevat katsojat uskoivat tuskin silmiään ja edempänä istuvat nousivat seisomaan penkeissään. Jos apina olisi ilmestynyt kuninkaan lehterille, ei se olisi saanut aikaan suurempaa kirkkorauhan häiriötä.
— Ei, hyvät ystävät, menkäämme ulos, — rukoili siivo rouva Larsson, peloissaan ja hämillään tästä heidän herättämästään huomiosta.
— Me istumme, missä istumme, — vastasi puhemiehen rouva häikäilemättä.
Tuskin hän oli sen sanonut, kun vahtimestari Östergren ilmaantui synkkänä ja tuimana kuin Pyhän Yrjänän lohikäärme penkinovelle.
— Matamit astuvat ulos; tämä on valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain penkki, — sanoi ylimystön arvon uskollinen vartija niin lujalla äänellä, että sadat kirkossaolijat sen kuulivat.
Matamit! Se sattui puhemiehen rouvan korvaan kuin hävyttömin solvaus.
Mutta rouvat tekeytyivät kuuroiksi eivätkä olleet tietävinäänkään.