— Matamit astuvat ulos! — uudisti vahtimestari uhkaavasti.
Puhemiehen rouva katsahti taaksensa. Porvaristo istui liian kaukana voidakseen tulla apuun, mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua oikeuksistaan, varsinkaan kun kaikki voi olla vain erehdystä.
— Minä olen pormestari Sebaldtin rouva, — vastasi hän siinä varmassa vakaumuksessa, että joskin tässä tapahtuisi jotakin hänen tovereilleen, hän ainakin saisi istua koskemattomana.
— Se ei liikuta minua. Minä sanon, että matamit astuvat ulos! — toisti vielä kerran jäykkä palvelija, ja kun ei tämä kolmaskaan käsky näyttänyt vaikuttavan sen enempää kuin edellisetkään, tarttui hän kursailematta vastaankarustelevia rouvia käsipuoleen ja talutti heidät toisen toisensa jälkeen ulos penkistä.
Muut heistä tottelivat kuin pelästyneet karitsat, mutta puhemiehen rouva pani vastaan. — Tiedättekö, hävytön mies, että mieheni on porvarissäädyn puhemies ja että minä olen piispa Forsseniuksen inventeeraama ja että valtiosäädyt panettavat teidät Ruusukamariin! — huusi hän vimmoissaan.
— Ja minä panen matamin jalkapuuhun, jos hän seisoo tässä kirkkorauhaa häiritsemässä! Tahtooko hän mennä tiehensä ja pitää turpansa kiinni!
Rouvat hiipivät, harmista ja häpeästä tulipunaisina, ulos kirkosta. Rouva Sebaldt-parka, jos Tukholman Suurkirkon seurakunta olisi voinut tietää sydämesi tunteet yhtä hyvin kuin se näki äärettömän tappiosi, minkä suunnattoman lankeemuksen se olisikaan huomannut tapahtuneen sinun suistuessasi kunnian korkeimmalta kukkulalta nöyryytyksen syvimpään laaksoon!
22. MARKIISITAR EGMONT.
Porvarien rouvilta kun riistettiin valtioneuvoksetarten arvo, oli soirée en famille markiisitar Egmontin luona Kuningattarenkadun varrella. Niinkuin loistava meteoori oli tämä nuori ranskatar kohonnut taivaanrannalle himmentääkseen kaikkien muiden valon. Leskeksi joutuneena vähän yli kahdenkymmenen vuoden vanhana erään vanhan everstin jälkeen, oli hänellä vuosi sitten miehensä veljentyttären, mainion kreivitär Egmontin luona Parisissa ollut kunnia tulla esitetyksi Ruotsin kruununprinssille. Tämä ylhäinen tuttavuusko lienee ollut syynä siihen vaiko halu nähdä pohjolaa vai oikkuko vain — sillä kukapa ylhäinen nainen hänen asemassaan ei olisi pitänyt viimeistä syytä aivan riittävänä! — oli miten oli, markiisitar oli edellisenä kesänä tehnyt huviretken Ruotsiin muutamiksi viikoiksi ja nämä viikot kestivät yhä vieläkin. Hän vuokrasi kauniin asunnon, sisusti sen loistolla ja komeudella, joka ilmaisi hänen omistavan äärettömiä rikkauksia ja vastaanotti vierainaan Tukholman loistavimpia ja ylhäisimpiä miehiä ja naisia. Kuningas Kustaa itse, hänen ylpeä, mutta nerokas äitinsä, leskikuningatar, koko hänen hovinsa, kaikki valtiomiehensä, sotilaansa ja etevimmät puolueiden johtajat, taiteilijat, runoilijat, kirjailijat, kaikki kärvensivät siipensä tuon etelämaisen auringon paisteessa tai ainakin kilpailivat osoittaessaan hänelle kunnioitustaan — kaikki muut paitsi yksi ainoa — ja tämä oli kuningatar Sofia Magdaleena, kuninkaan nuori, jumalinen, mutta ujo puoliso. Hän yksin ei ollut suostunut esittelyttämään itselleen uutta hurmaajatarta, saati sitten kunnioittanut häntä käynnillään. Ja aina valmiit hovijuorut luulivat hyvin tietävänsä syyn siihen. Sanottiin, että kuningatar oli mustasukkainen — eikä sanottu suotta.
Ja miksi olisivat kuningattaren tunteet olleet erilaiset kuin muiden naisten? Kaikki nuoret ja monet vanhemmat ylhäiset naiset olivat sitä mieltä, että markiisitar Herminie Egmontia olisi voitu pitää jotensakin kaunisvartaloisena, jopa miellyttävänä naisena — ellei hänellä olisi ollut pahana tapana räpyttää silmiään — jos eivät samat silmät olisi olleet liian epämääräiset — jos ei hänen nenänsä olisi ollut liian iso, hänen suunsa liian pieni, hänen hiuksensa liian mustat, hänen ihonsa liian ruskea, hänen vartalonsa liian täyteläinen, hänen käyntinsä liian tanssiva, hänen hameensa liian lyhyet, hänen jalkansa liian pienet, jne., jne. Voiko kukaan kieltää, että hän sammalsi puhuessaan? Eikö hän ollut liian keimaileva? Eikö hän mielellään kuunnellut imarteluja? Ja sittenhän hän nauroi liiaksi, itki liiaksi, puheli liian paljon ja — sanalla sanoen; hänellä olisi naisten silmissä ollut kaikenlaisia etuja, ellei hänellä sen sijaan olisi ollut kaikenlaisia vikoja. Suurin puute oli tietysti se, että hän rohkeni ihastuttaa kaikkia miehiä, nuoria ja vanhoja, jotka tulivat hänen läheisyyteensä.