Mitä kaikkea olikaan ehditty kertoa ja valehdella tuosta suloisesta, iloisesta ranskattaresta sen vuoksi, ettei hän kävellyt, istunut, seisonut, ajatellut, puhunut, itkenyt ja ajatellut aivan niin kuin kaikki muut! Mitä solvauksia olikaan jo pantu liikkeelle, mitä lemmenseikkailuja olikaan jo ehditty panna hänen syykseen, voimatta niitä vähääkään todistaa! Ja hän tiesi sen vallan hyvin, mutta hän vain hymyili sille, Hän oli tuon tarujen joutsenen kaltainen, jonka päälle kateus heittämistään heitti lokaa, mutta joka sukelsi leikitellen kirkkaaseen aaltoon ja uudestaan nousi sieltä näkyviin yhtä valkoisena kuin ennen.
Nyt oli hänen luonaan pieni seurue läheisiä tuttavia, arviolta noin sata henkeä. Täällä hatut unohtivat hattunsa ja myssyt myssynsä; puolueet luopuivat vallastaan lemmetärten valtaistuimen edessä; ajan meluava rauhattomuus näytti pysähtyneen kuin juopunut lakeija eteiseen. Näissä valoisissa, miellyttävissä saleissa, tämän rakastettavan tenhottaren ympärillä, joka leikkien leyhytteli kukkaistuoksua ympärilleen, missä kulki, sarasti jo sen päiväpaisteen aamurusko, joka kohta oli valaiseva Kustaa III:n aikakautta. Sen vuoksi kuningas viihtyi siellä hyvin, niinkuin perhonen, joka hakee auringon valoa; mutta kankeat, turhantarkat naiset entisen hovin ajoilta, jolloin joka askelta selitettiin politiikaksi, jolloin vilpittömyys oli syntiä ja sovinnollinen hymyily vastalause valtiopäiväriitoja vastaan — he eivät viihtyneet markiisitar Egmontin saleissa, vaikka niissä usein kävivät joko uteliaisuudesta tai "pelastaakseen vapauden".
Yksi tämän valitun seuran valituimpia oli kreivi Bernhard Bertelsköld, joka oli tutustunut markiisittareen Parisissa ja oli ollut ensimmäinen kehoittamassa häntä käymään pohjolassa. Ne, jotka meidän tavallamme ovat nähneet nuoren keikarin hänelle vähemmän edullisessa valossa, olisivat ehkä olleet taipuvaisia oikaisemaan arvosteluaan jos olisivat nähneet hänet semmoisissa salongeissa, jonka kauneimpia miehiä hän oli. Hän loisti siellä kaikin sellaisin ominaisuuksin, jotka tekevät nuoren miehen miellyttäväksi seuraelämässä: hän oli iloinen, hauska, sukkela, ja kun tarvittiin, ilkeäkin, hän kertoi hyvin ja tyhjentymättömästi, mutta ei koskaan liiaksi; hän osasi osoittaa tuota hienoa kohteliaisuutta, joka ei tunnu mielistelevän ja kuitenkin samassa mielistelee; hänellä oli loistavat tiedot, joista hän ei koskaan näyttänyt mitään tietävän; hän kuunteli koko sielunsa tarkkuudella sitä, jonka kanssa hän puheli, ja vaikka hän joka askelella valvoikin omia etujaan, ei hän koskaan näyttänyt ajattelevan omaa itseään.
Mutta joskin kreivi Bernhard kaiken tämän takia oli täydellinen ranskalainen, varsinkin siinä taidossa, joka silloin oli ajan hienon sivistyksen ja seuraelämän kukka, nimittäin keskustelutaidossa, niin oli markiisitar Egmont kuitenkin siinä häntä etevämpi. Eipä sillä, että markiisitar olisi ollut kreiviä etevämpi sukkelasanaisuudessa ja muissa ulkonaisissa avuissa; mutta hänellä oli jotakin, jota kreiviltä puuttui — hänellä oli lämmin sydän, joka luo eloa kaikkiin kykyihin ja lahjoihin ja jota ei kimmeltelevä pinta voi koskaan korvata. Niinkuin kaikki muutkin oli kreivi alussa pitänyt häntä tuollaisena suuren maailman naisena, joilla yhtä vähän kuin kukkamaljakolla on muuta sisältöä kuin niitä koristavat kukkakimput. Mutta hän erehtyi: hän löysi tästä naisesta jotakin, mikä uhmasi hänen terävänäköisyyttään ja mitä hän ei voinut voittaa katseellaan eikä viekkaudellaankaan, ja se oli naisen sydän.
Olisiko tämän pitänyt karkoittaa hänet markiisittaren luota? Mitä merkitsi hänelle naisen sydän? Eikö hän satoja kertoja ollut pusertanut semmoisia sitrooneja ja sitten heittänyt ne tyhjinä luotaan? Mutta tämä kummallinen ranskatar ei antanutkaan pusertaa itseään tyhjäksi. Hänellä näytti kyllä olevan sydän kielen kärjessä eikä sitä kuitenkaan voinut saavuttaa paremmin kuin lähteestä kuutamoa. Kreivi Bernhardin turhamielisyyttä ärsytti tämä uhka. Hän koetti olla vuoroin sukkela ja tunteellinen, vuoroin alakuloinen ja vakuuttava, mutta kaikki turhaan. Hän ampui kaikki nuolet viinestään, ja kaikki kimmahtivat yhtä voimattomina takaisin tuosta pienestä, vähäpätöisestä naissydämestä, joka kuitenkin näytti voivan joutua ensimmäisen narrin saaliiksi, niin pian kuin tämä vain tahtoi sen anastaa ja joka samalla teki vain pilkkaa maailman tottuneimmalle tällaisen tavaran tukkukauppiaalle.
Kreivi Bernhard ei ollut tottunut poistumaan voitettuna taistelutanterelta. Hän vannoi itselleen, että hän vielä kerran tulisi omistamaan tuon käsittämättömän olennon, joskaan ei muuta varten, niin ainakin rangaistakseen häntä; ja kun tämä ajatus kerran oli juurtunut hänen diplomaattipäähänsä, ei se ollut hänestä hulluimpia. Hän mietti mielessään, että lukuunottamattakaan naisellista sulouttaan olisi markiisitar, joka oli niin ylhäistä sukua ja niin rikas ja jolla sekä Parisissa että Tukholmassa oli niin mahtavia suojelijoita, hänelle varsin sopiva puoliso. Mikä estäisi siis tekemästä markiisittaresta kreivitär Bertelsköldiä? Ei mikään muu kuin hänen oma suostumuksensa.
— Nous verrons, — ajatteli kreivi. — Saammepa nähdä.
Sinä iltana olivat mielet Tukholmassa politiikasta niin kuohuksissa, ettei edes markiisitar Egmontin salonkikaan voinut säilyttää tunnettua puolueettomuuttaan. Kun markiisittaren lähimmässä ympäristössä laulettiin, tanssittiin tai sekanaisen ihastuksen tuntein ja olkapäitä kohautellen kuunneltiin Kustaa III:n ensimmäisen oopperan "Thetis ja Peleen" säkeitä, lankesi ajan synkistä pilvistä varjo salongin ja sivuhuoneiden etäisempiin osiin, joissa muutamat Svenska Bottenin herroista hiljaisuudessa keskustelivat päivän kysymyksistä johtajansa, parooni Sprengtportenin kanssa.
— Nuo kolme päivää ovat jo kuluneet, — sanoivat he hänelle — ja asema käy päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Mitä meidän on tekeminen?
— Odottakaa, — oli vastaus.