— Olet oikeassa, se on varsin kummallista.
— Ja me olemme kuitenkin ottaneet hänet omaksi lapseksemme, meidän täytyy vastata hänestä niinkuin omastamme. Hän on kreivitär Esterin ainoa poika, sillä poikapuolesta en tahdo puhua. Ajattelehan, Eerikki, jos hänen kaikkein rakkain lapsensa joutuisi meidän luonamme turmion teille.
— Minua kauhistuttaa sitä ajatellessani. Hänestäkö siis tulisi se rauhanrikkoja, joka kymmenen levollisen, onnellisen vuoden kuluttua ensi kerran tuottaa murheita ja huolia rauhaisaan Suruttomaamme? Ei, älkäämme uskoko niin pahaa kauniista, lahjakkaasta Paulistamme, ylpeydestäni, ilostani. Mutta sinä olet minua tarkkanäköisempi. Olethan liiaksikin oikeassa siinä, että hän on palava sielu, ja häntä on pideltävä niinkuin tulta. Neuvo minua! Mitä on meidän tekeminen?
— Aluksi meidän täytyy tietää, mitä hän tätä nykyä miettii. Olisikohan hän ehkä rakastunut?…
— Ceciliaanko? Tuohon harrasmieliseen, hiljaiseen, haaveksivaan resedaanko? Se on mahdotonta. Onhan hän sitäpaitsi ihan lapsi.
— Turussa on muita, vanhempia ja keikailevampia tyttöjä. Eeva
Lindqvist esimerkiksi. Hän on kaunis, sukkela ja tulinen, samoin kuin
Paul.
— Se on mahdollista. Suokoon Jumala, että hän olisi rakastunut korviansa myöten; se on lastentauti, josta aikaa myöten paranee.
— Vai niin? Niinkö luulet?
— Niin, tarkoitan, että tauti muuttaa luontoansa ja käy terveyden ehdoksi, niinkuin esimerkiksi meissä. Mutta Paulin ikäisille nuorukaisille on rakkaus suojeleva enkeli, joka pelastaa monista hairahduksista. Nyt muistan jotakin, joka saa minut levottomaksi. Jätin Paulille eilen suurehkon summan rahaa, joka hänen tuli Larssonin puolesta maksaa yliopistoon. Se oli osa Piikkiön kirkkoherrakunnan arennista.
— Kuinka varomatonta! Mitä hän ymmärtäisi rahain arvoa! Rahat ovat hänestä numeroita niinkuin muutkin numerot. Sinun tulee heti käydä kuulemassa, onko ne todellakin maksettu. Ja koeta kaikin mokomin päästä poikaparan jäljille. En saa rauhaa ennenkuin tiedämme hänen taas olevan oikeilla teillä.