— En minäkään; lähden siis heti kaupunkiin.
Ja Eerikki Ljung lähti huolestunein mielin etsimään kadonnutta kasvattipoikaansa.
6. RAUHATON.
Samaan aikaan, kun kasvitarhantirehtööri Ljung ja hänen vaimonsa, niinkuin uskolliset ystävät ainakin, uskoivat toisilleen kaikki huolensa, käyskenteli puutarhan tammien siimeksessä eräs lukijalle vielä outo Suruttoman naisasujain. Se oli vaaleaverinen, miellyttävä tyttö, terveihoinen ja hilpeäliikkeinen, puettuna kotikutoiseen harmaapohjaiseen villahameeseen, ja samanlaiseen huiviin, ruiskukannu kädessä ja sukankudin hameentaskussa. Hän oli koko iltapäivän pitänyt silmällä puutarhan perällä työskenteleviä kitkijöitä, etteivät he saisi nykiä maasta taimia yhdessä rikkaruohon kanssa, ja nyt hän teki kierroksen katsoakseen, olivatko lapset ehkä jättäneet ympäristössä kuljeksivan karjan varalta kiinni pidettävän takaportin auki.
Myöhäinen toukokuun aurinko läheni yhä enemmän Airiston kimaltelevia aaltoja, kun Sillaksi nimitetty Cecilia Larsson — sillä hän se oli — nousi ohi mennessään kummulle, josta hän vuortenvälisen laakson kautta näki kaupungin ja tuomiokirkon kimaltelevan illan loisteessa. Odottiko hän jotakuta, vai minkätähden hän pysähtyi hetkeksi niin yhteen kohti, katsoen kaupunkiin päin. Hän ei luultavasti itsekään sitä tiennyt; häntä huvitti vain pysähtyä siihen. Hän istahti pienelle kuorimattomista koivuista tehdylle penkille ja katseli — ajatuksissaanko vai mitään ajattelematta — väliin sääskien tanssia auringon paisteessa, väliin äsken saapuneiden pääskysten nuolennopeaa lentoa.
Hänen istuessaan siinä kevätiltana, tietämättä juuri minkätähden, lähestyi häntä takaapäin suurin askelin raivaamattomia oikopolkuja vuorien yli nuorukainen, ja seisoi, ennenkuin hän sen huomasikaan, aivan hänen vieressään. Molemmat näyttivät hämmästyneiltä; mutta kun he kerran olivat kohdanneet toisensa, eivät he enää voineet välttää toisiaan.
Nuorukainen oli Paul Bertelsköld, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja hänen jälkimmäisen puolisonsa Ester Larssonin poika ja siis Cecilian serkku, koska tämä oli kreivittären veljen Bertelin tytär. Molemmat oli, niinkuin tiedämme, kasvattilapsina otettu asumaan sukulaistensa Ljungien luo.
Paul oli vielä siinä samassa jotensakin villiytyneessä tilassa, missä näimme hänet tuon viisaan tohtorin laboratoriossa, eikä hän ollut ollenkaan sillä tuulella, että olisi halunnut tavata ketään. Hän seisahtui äkkiä ja kysyi, mitä hänen serkkunsa "istui töllistelemässä".
Silla oli tottunut rajun nuorukaisen pikaisiin ja loukkaaviin mielenpurkauksiin, mutta tuollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt. Hänen riutunut ulkomuotonsa ja leimuava katseensa peloittivat viatonta tyttöä. Säikähdyksissään hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.
— Istutko sinä täällä vakoillaksesi minua? — jatkoi hän, suuttuneena tytön vaitiolosta, ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.