Tyttö pillahti itkemään.
— Niin, itke nyt siinä! — sanoi Paul ja työnsi hänet ylenkatseellisesti luotansa. — En käsitä, miksi luonto on luonut noin kurjia olentoja. Onko elämä mielestäsi riepu, koska alinomaa huuhdot sitä kurjilla kyynelilläsi. No niin, kenties olet oikeassa. Mutta minä en kärsi tuota ainaista ruikuttelemista. Mitä varten istut täällä?
— Ilman aikojani, — vastasi Silla vapisten.
— Ilman aikojasi? Se on sinun tapaistasi. Pitää tietää, mitä tekee ja minkätähden on olemassa. Mutta semmoisia te olette kaikki, matelevia muurahaisia olette, ja kumminkin voi ihminen ottaa tähdet alas taivaalta. Miksi katselet minua? Enkö ole sinusta tarpeeksi kaunis? Vai katseletko pölyistä takkiani? Kenties lasket, ovatko kaikki nappini tallella? Huolinko minä sinun napeistasi? Mene tiehesi, minulla on muutakin ajattelemista.
— Mutta mikä sinua vaivaa, Paul? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, kun puhut tuolla tavoin?
— Mikä minua vaivaa? Kaikki tai ei mikään. Minä en tahdo olla muurahainen, minä! Olen kyllästynyt Turkuun. Niin, tässä näemme sen edessämme, niinkuin silakkavadin hernerokkalautasen rinnalla. Se on jotakin tuo, sinun mielestäsi! Vanha törkyinen hiirenpesä, jota kunnioitetaan linnan nimellä, ja koristeltu hautaholvi, jota ne sanovat tuomiokirkoksi. Toisessa kahlehditaan ihmisiä raudoilla, toisessa pappien opetuksilla. Kädet ja jalat, ajatukset ja omatunnot, kaikki he tahtovat sitoa. Tämä on liian kurjaa. Ken ei tahdo olla orja, hänen tulee olla tyranni. Täällä ei ole, minua lukuunottamatta, ainoatakaan vapaata miestä koko Turussa; ehkä on vielä eräs toinenkin, mutta sitä en vielä varmaan tiedä. Mitä sanot, jos minusta kerran tulee Turun piispa? Silloin sinä sopisit piispan rouvaksi, sinä, joka iät kaiket kitiset ja vikiset. Mutta en halua piispaksi! En tahdo kontata piispan sauvaa saadakseni, en tahdo kumartua, en! Pökkelöpäitä on heillä tarpeeksi akatemiassa. Täällä on vuori hartioillani, mutta minä tahdon pudistaa sen päältäni niinkuin hämähäkinverkon. Minullakin on salama, vaikka sitä ei vielä kukaan tiedä. Mutta he saavat kerran nähdä sen iskevän tulta, ja hiirenpesän pitää vapiseman, ja hautojen aukeneman, ja piispansauvan pitää putoaman, ja hiusten peruukkipökkelöiden puupäissä nouseman pystyyn.
— En ymmärrä sinua, Paul. Olet hirmuinen tänään. Onko joku tehnyt sinulle pahaa, vai miksi olet noin vihoissasi?
— Sitä et sinä ymmärrä. Olen itse tehnyt pahaa itselleni, mutta se tapahtui sentähden, että tukehdun. Haluan myrskyä, myrskyä; en kestä enää näiden saivartelijain seurassa. En kärsi Surutonta; siellä on niin viheliäisen saivartelevaa ja niin kurjan siveää. Tule pois kanssani, Silla! Astumme ensimmäiseen veneeseen, minkä rannalla tapaamme, ja soudamme ulos ulapalle — ei tämmöiselle ojalle kuin Aura, eikä semmoiselle pesuvadille kuin Itämeri, vaan valtamerelle! Niin, sinne suurelle, siniselle valtamerelle, siellä saamme viivoitusta, siellä saamme lepoa!
— Tahdotko matkustaa pois tädin ja sedän luota, jotka sinua niin rakastavat? Hennotko, Paul, tuottaa surua niille, jotka ovat niin hyviä sinulle? Onko sinulla sydäntä sellaiseen?
— Minulla ei ole sydäntä, enkä tahdokaan sydäntä itselleni. Välitänkö minä hyväilyistä? Päätäni polttaa, tulenliekki kalvaa sieluani, ja minä tarvitsen valtameren sammuttaakseni sen hehkua. Vai niin, nyt itket taas! Anna minun olla rauhassa noilta solkkuvesi-tunteiltasi!