— Paul, Paul, laitasi ei ole nyt hyvä. Sinun tulee rukoilla Jumalaa, tullaksesi nöyräksi.
— Minäkö nöyräksi? Onko vuori nöyrä? Onko myrsky nöyrä? Kysy tulivuorelta, minkätähden laava polttaa kukat sen juurelta? Miksi minä olisin nöyrä? Miksi rukoilisin Jumalaa? Jos Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, etten mahdu pähkinänkuoreen, niin pitäköön huolta, että saan sellaisen maailman, jossa viihdyn. En voi sille mitään, Silla, etten ole muiden kaltainen. Äitini on nuorena ollessaan myös ollut toisenlainen kuin muut. Mutta en tahdo olla paha. Anna minulle anteeksi; minä olen kovin onneton. Olen yksinäni maailmassa, eikä kukaan minua ymmärrä.
— Jumala sinua ymmärtää, jos häneltä sitä rukoilet. Tahdotko, että rukoilen kanssasi?
— Alatko taas vetistellä ja ruikuttaa! En tahdo rukoilla, en voi rukoilla; tahdon Jumalalta oikeutta. En minä ole luonut pyrstötähteä poikkeamaan ikuisesta kiertokulusta. Se on hirmuista, mutta en voi sitä auttaa. En ymmärrä itseäni. Ainoastaan yksi seikka on minulla selvillä: maailman ja minun itseni täytyy muuttua toisenlaiseksi, muuten ei käy päinsä. Voisin temmata maapallon radaltaan ja viskata sen kauas tähtisumujen äärettömiin avaruuksiin ainoastaan sentähden, että saisin kaikki toisenlaiseksi.
— Äitisi on itkevä, Paul!
— Luuletko? Hän ei ole pehmeäluontoisimpia. Mutta mahdollista on, että hän niin tekee. Itkisin itsekin, ellei se olisi niin kurjan kurjaa. Mikä herttainen nainen äitini onkaan! Silla, sinun pitäisi nähdä hänet, ylevine otsineen ja loistavine, tummine, säteilevine silmineen. Lapsena ollessani istuin usein hänen jalkainsa juuressa ja katselin häntä niinkuin korkeampaa olentoa, ja niin saatoin istua tuntikausia ja juoda hänen silmiensä loistetta. Silloin hän laski toisinaan kätensä pääni päälle ja sanoi: Paul, poikani, rukoile Jumalaa antamaan sinulle suuria ajatuksia.
— Mutta sitten olet unohtanut rukoilemisen
— Niin, Silla, ehkä on paha, että jo kauan sitten olen sen unohtanut. Ennen osasin minäkin rukoilla. Uskoin silloin niin paljon. En voinut syödä, ellen ollut lukenut ruokarukoustani. En voinut nukkua, ellen ollut lukenut siunausta. Uskoin enkelien seisovan näkymättöminä vuoteeni ympärillä; uskoin, että sateenkaari oli autuaitten silta taivaaseen. Se oli onnellinen aika, Silla, mutta se on mennyt, iäksi mennyt…
Ja villi, raju nuorukainen nojasi ihmeen kauniin päänsä tytön helmaan ja nyyhkytti ääneensä.
Cecilia varoi keskeyttämästä hänen kyyneleitään. Hän laski lapselliset kätensä ristiin hänen päänsä päälle ja rukoili aivan hiljaa: — Herra valistakoon kasvonsa meidän ylitsemme! Herra antakoon meille iankaikkisen rauhan!