— Veljenne tarjoo teille kätensä, herra kreivi, — virkkoi
Sprengtporten.
— Niin, mitäpä voimme tehdä noille tyhmille aatelispenikoille? — sanoi kreivi Bernhard Wagenfeltille, tekeytyen tietämättömäksi siitä epäitsekkäästä sovinnon tarjouksesta, jonka Paul hänelle teki. — Parasta lähettää heidät kotiin ja pyytää isää antamaan heille vitsaa.
Paul veti takaisin kätensä ja sanoi Sprengtportenille:
— Herra eversti ampuu ensiksi.
— No, koska kerran olette elämään kyllästynyt, niin à la bonheur. Mutta en ota mitään etua, vaan ehdotan, että ammumme yht'aikaa. Voitte luottaa minun pistooleihini: toinen ei koskaan petä, kun toinen laukeaa; ne kaksi ovat veljeksiä!
Avustajat mittasivat paikan; sitä ystävän palvelusta ei kreivi Bernhard voinut kieltää veljeltään. Jaettiin tasan tuuli ja aurinko; sovittiin siitä, että taistelevat kahdenkymmenen askelen päästä lähenisivät toisiaan ja viidentoista askelen päästä ampuisivat kumpikin yht'aikaa.
Niin tapahtui, merkki annettiin, ja aina tarkat aseet pamahtivat niin yht'aikaa, että olisi luullut kuulleensa vain yhden laukauksen.
Paul oli seisonut lähellä erästä mäntyä. Kun savu haihtui, nähtiin hänen horjuen tapailevan puun runkoa.
— Lihashaava! — Yksi ylimääräinen kotletti vasemmassa lapaluussa. Ei se mitään, paranee parissa viikossa! — huudahti parooni Sprengtporten iloisesti kiiruhtaessaan esiin, sillä hän oli tottunut arvaamaan täsmälleen, mihin kuula sattuisi.
— Ei se mitään, — sanoi Paul. Samassa hänen poskensa kalpenivat, ja hän vaipui maahan; hänen voimaton kätensä liukui alas puunrunkoa myöten.