— Mitä se tietää? Mitkä sukulaiset?
— Kas, siitä emme tulleet hullua hurskaammaksi. Heti kun kapteeni oli mennyt kaupunkiin syömään, sillä korkeat herrat ovat nälkäisiä kuin sudet aamusilla, ajoivat tänne vaunuromut ja veivät hänet tohtorin luo, kuulemma.
— Minnepäin?
— Maantietä.
— Minnepäin maantietä?
— Kas, siitä en saanut selvää.
Epäluuloinen ajatus välähti markiisittaren mieleen. Olisiko kreivi Bernhard…? Mutta tuossahan hän itse tuli; hän astui ovesta sisään. Hän oli kaupunkiin palatessaan ehtinyt ajatella, kuinka vahingoittaisi hänen arvoansa, jos tulisi tunnetuksi, että hän oli jättänyt veljensä semmoiseen tilaan, ja sen vuoksi hän kiiruhti Sprengtportenin edelle ja toi nyt itse, osoittaen veljellistä rakkautta, jota maailman täytyi ihmetellä, lääkärin Solnaan.
— Ystävyytenne tulee liian myöhään; Paul on kadonnut! — huudahti markiisitar.
— Kadonnut? Se on mahdotonta! — virkkoi kreivi Bernhard suuresti kummissaan — ja epämiellyttävästi.
— Te olette älykkäämpi kuin luulinkaan. Te olette itse toimituttanut hänet pois, ollaksenne varma hänen kuolemastaan, — vastasi markiisitar terävästi.