— Onko hän kuollut?
— Ei vielä.
— Hyvä. Minä kiitän teitä Saladinini hengestä ja toivon teille onnellista matkaa, herra kapteeni.
Sen sanottuaan markiisitar Egmont väistyi kapteenin tieltä ja antoi arapialaisensa puhaltaa semmoiseen menoon kuin olisi sillä jalkojensa alla ollut erämaan polttava hiekka. Pian oli hän kadonnut Solnaan menevälle tielle.
— No, lempo vieköön! — huudahti kapteeni. — Mikä nainen! Kuinka ylpeä, kuinka miellyttävä! Olisinpa, kautta kunniani, valmis vaihtamaan paikkaa sen nuoren narrin kanssa ja ottamaan hänen kuulansa ruumiiseeni. Markiisitar on rakastunut häneen — hän on suorastaan hullu rakkaudesta. Ja kuitenkin — mikä nainen, mikä lumoojatar! Ei koko Ruotsissa ole hänen vertaistansa.
Hetken kuluttua oli markiisitar talonpoikaistalon luona, jätettyään läähättävän ratsupalvelijansa kauas jälkeensä. Hän astui tupaan. Vanha pariskunta oli yksin ja näytti kummastellen katselevan tätä uutta vierasta.
— Missä on se haavoitettu nuorukainen? — kysyi markiisitar kalpeana kuin kuihtunut ruusu, vaikka olisi luullut ratsastuksen saaneen hänen poskensa purppuranpunaisiksi.
Ukko pudisti päätään eikä ollut ymmärtävinään hänen murteellista ruotsiaan.
— Kas tässä, — jatkoi markiisitar ja heitti hänelle kukkaron, joka kilahti vanhaa puupöytää vasten. Viekää minut heti hänen luokseen; minä olen — hänen sisarensa.
— Nuori herra on, uskokaa minua, poissa; luultavasti ne olivat hänen sukulaisiaan, jotka hänet veivät, — vastasi ukko epäröiden, vaikka nähtävästi heltyen kukkaron sisällöstä.