— Tunti sitten, sanotte, ajoi kreivi Bertelsköld Solnasta kaupunkiin ja nyt hän palaa kaupungista Solnaan. Selittäkää, herra kapteeni, miten hän niin yht'äkkiä on mieltynyt maalaiselämään.
— Hänellä lienee siihen jokin syy, jonka hän tuntee paremmin kuin minä.
— Missä on hänen veljensä, nuori Paul Bertelsköld?
— Teidän armollanne on erittäin kaunis hevonen. Mitä se on maksanut?
— Minä kysyn vielä kerran kapteenilta: missä on Paul Bertelsköld?
— Ja minä vastaan vielä kerran alamaisimmasti, että en koskaan ole nähnyt noin solakkaa algieriläistä.
Markiisitar veti esiin satulakotelosta pienen, mitä sievimmän, simpukan kuorilla koristellun tertserolin, viritti hanan ja käänsi piipun suun arapialaisen vilkuilevaa korvaa kohden.
— Hevoseni näkyy voittaneen herra kapteenin suosion — virkkoi hän sormiellen pistoolia. — Sallitteko, että teen teille pienen ehdotuksen. Joko sanotte minulle heti muitta mutkitta, missä on nuori mies, jonka herrat ovat tappaneet, tai minun Saladinini on tuossa tuokiossa makaava kuoliaana jalkainne juuressa. On siis teidän vallassanne, tahdotteko jättää minut jalkaisin maantietä kulkemaan…
Wagenfelt oli kahdella päällä. Hän tiesi varsin hyvin, että päättäväinen pieni ranskatar voi pitää sanansa, kun kerran oli saanut jotakin päähänsä.
— Jos teidän armonne ajaa edelleen Solnan kirkolle päin, niin näkyy kirkon länsipuolella pieni männikkö ja sen laidassa punaiseksi maalattu talonpoikaistupa. Mutta minä pyytämällä pyydän teidän armoanne…