Käskyä toteltiin, mutta se puolituntinen, joka kului ennenkuin markiisitar istui hevosensa selässä ja pääsi ratsupalvelijansa seuraamana ajamaan Kuningattarenkatua pitkin, ylös Kungsbackenia ja sitten ohi Rörstrandin Carlbergiin ja Solnaan päin, tämä puolituntinen tuntui hänestä pitemmältä kuin se kuukausi, joka oli kulunut matkalla Parisista.
Lähellä Carlbergia tuli häntä vastaan ratsastaja; se oli kapteeni Wagenfelt, joka palasi kaupunkiin aamiaiselle. Nuori ratsastajatar huomasi heti, että kapteeni oli hämillään, ja sen sijaan, että olisi häntä tervehdittyään antanut hänen mennä ohi, käänsi hän äkkiä hevosensa poikki tien keskeyttäen siten kapteenin matkan.
— Suokaa anteeksi, — sanoi hän, — joko kaikki on päättynyt, kun herra kapteeni tulee yksin takaisin?
— Kreivi Bertelsköld ja parooni Sprengtporten palasivat kaupunkiin jo noin tunti sitten.
— Vahingoittumattomina? Vastatkaa minulle suoraan, minä olen selvillä kaikesta ja jos en olisikaan, ei kapteenin onnistuisi johtaa minua harhaan.
— Siinä tapauksessa, — vastasi Wagenfelt kohteliaasti kumartaen, — voin rauhoittaa teidän armoanne sillä vakuutuksella, että kaikki oli vain leikkiä. Parooni Sprengtporten sai pienen naarmun oikeaan käteensä; se naarmu on ylihuomenna terve.
— Entä kreivi Bertelsköld?
— Hän ei ole saanut naarmuakaan nahkaansa, ellei hän mahdollisesti olisi ajanut kumoon kotimatkalla, sillä tällä kelillä on kaikki mahdollista.
Markiisitar silmäili tarkasti uteliaisuutensa uhria. — Parooni Sprengtporten ei tänään ole ollut onnellinen. Hän on haavoittunut, ja hänen vastustajansa on vahingoittumaton. Myöntäkää, herra kapteeni, että se on — kuinka sanoisin — vähemmän uskottavaa.
— Teidän armollanne tulee olemaan tilaisuus saada luotettavammat ilmoitukset kreivi Bertelsköldiltä itseltään, sillä ellen erehdy, palaavat hänen vaununsa ja hän itse tuolla kaupungista, — sanoi kapteeni koettaen taitavasti päästä pakoon, siinä kuitenkaan onnistumatta.