— Nyt saa ukko suuret silmät, kun tulette povaamaan hänelle kädestä hänen nimipäivänään — ja jos hän tuntee teidät tulen valossa, niin saatte sanoa minua konvehtimaalariksi. Mutta älkää syyttäkö minua, että olen maalannut teidät kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi sen sijaan, että olisin maalannut teidät saman verran nuoremmaksi. Noine silminenne ja hampainenne olisitte yhtä helposti voinut muuttua kaksikymmenvuotiseksi neitoseksi. Neuvon teitä lukemaan lattialautoja, jos tahdotte ukkoa pettää, sillä jos hän vain saa nähdä nuo lyhdyt kahdeksankymmenvuotiaan povariämmän päässä, niin tulee hän tekemään pahaa pilkkaa minusta ja minun taidostani.
— Mitäs maksaa? — kysyi nainen ilmeisen vastenmielisesti peiliin katsahtaen.
— Yhdeksän talaria maalauksesta ja yhdeksän irtotukan vuokrasta. Se on mitätön hinta semmoisesta työstä, kun on lisännyt ihmiselle ikää kolmekymmentä vuotta.
Kahdeksankymmenvuotias maksoi, peitti päänsä ja poistui, mutta ei mennyt, niinkuin naamioittaja luuli, ukkonsa luo Rospiggin kaupunginosaan eteläpuolelle kaupunkia, vaan pohjoiseen Kuningattarenkadulle päin. Siellä hän poikkesi erääseen suureen taloon Östanlidin muorin nimellä.
Oli iltapäivä, ja kreivi Bernhard Bertelsköld istui kirjoituspöytänsä ääressä, tarkastellen paperia, joka oli hänen edessään. Hän oli nyt melkein parantunut; loukkaantunutta silmääkin voi taas käyttää; ainoastaan syvä arpi vasemman silmän yllä rumensi hänen kaunista otsaansa, Mutta hänen huuliltaan oli muinoinen ivanhymy kadonnut; hän oli kalpea ja totinen; voi nähdä, että hän oli taistellut kovia taisteluja luonteensa pahoja puolia vastaan.
— Olipa hyvä, että tulitte, muori, — sanoi hän. — Tarvitsen suojelushenkeni tukea, Kas tässä hakemukseni, jossa pyydän eroa kaikista toimistani hovissa ja valtiomiehenä.
— Oletteko tarkoin punninnut, mitä teette? — kysyi uskollinen hoitaja matalalla äänellä.
— En ole ajatellut mitään muuta kokonaiseen viikkokauteen, — vastasi kreivi. — Voitte arvata, että lujalle ottaa, kun täytyy juurineen kiskoutua irti entisestä elämästään aloittaakseen uutta. Satoja kertoja olen koettanut miettiä jotakin välimuotoa, jolla palvelisin yht'aikaa vanhoja ja uusia jumalia. Mutta se ei käy päinsä. Muori, se ei käy. Entiset tuttavani ovat käyneet luonani ja pilkanneet näitä mietteitäni. En voisi kauemmin tätä kestää, häpeäisin heitä ja muuttuisin taas samaksi kuin ennen olen ollut. Kas, niin heikoksi olen tullut minä, joka luulin itseäni jättiläiseksi! Ja sen vuoksi vetäisen nyt suuren, mustan viivan yli koko menneisyyteni, muutan johonkin maalle ja antaudun kokonaan maanviljelykseen. Hyväksyttekö päätökseni?
— Teitä sanotaan silloin haaveilijaksi, uskonnolliseksi intoilijaksi.
— Sen tiedän. Mutta jos en siitä välitä, jos pysyn Jumalalle ja omatunnolleni uskollisena, teenkö oikein?