Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun Paul astui sisään ja nopein askelin meni veljeänsä kohti, ikäänkuin heittäytyäkseen hänen syliinsä. Mutta niin voimakas oli kalpean, pöydän luona olevan laihan miehen vaikutus häneen ja niin suuri se pelon ja vastenmielisyyden tunne, jota Paul aina lapsuudestaan asti oli tuntenut vanhempaa veljeänsä kohtaan, että hän jäi liikkumatonna ja epäilevänä seisomaan keskelle lattiaa.
Bernhard huomasi sen, nousi ylös ja astui pari askelta Paulia vastaan. Mutta häneenkin vaikutti piintyneen vihan muisto niin voimakkaasti, että jo ojennettu käsi vaipui alas ja hän pysähtyi epäilevänä ja liikkumatonna Paulin eteen.
Tässä oli kaksi ylpeää, voimakasta virtaa, joiden tuli toisiinsa sekoittaa kuohuvat aaltonsa; tässä oli kaksi vinhaa myrskyä, joiden tuli kohdattuaan toisensa kulkea samaan suuntaan. Hetki oli ratkaiseva; varomaton sana, epäiltävä silmäys olisi voinut kaikki turmella. Vielä ei kukaan voinut varmuudella sanoa, tuntisivatko veljet toisensa veljikseen vai kääntyisivätkö he toisistaan verivihollisina.
Silloin vanha kreivi, heidän isänsä, astui heidän luoksensa ja sanoi totisesti:
— Bernhard Bertelsköld, tuossa on veljesi Paul! Paul Bertelsköld, tuossa on veljesi Bernhard! Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.
Enempää ei tarvittu sulattamaan jäätä veljien sydämistä — olihan sitä jo kauan kaivertanut se lämmin aurinko, joka valaisi heitä molempia. Nyt avasivat he yht'aikaa sylinsä ja seuraavalla hetkellä sykki rinta rintaa vasten.
Kolmas, joka sulki heidät syliinsä, oli heidän isänsä.
— En häpeä itkeä, — virkkoi harmaapäinen, jalo vanhus, — kun taivaan enkelitkin nyt ilosta itkenevät.
Neljäs — hän istui äänetönnä, tuntematonna ja piiloutuneena niinkuin yksi noita näkymättömiä enkeleitä, jotka seuraavat iankaikkisen rakkauden voittoja maan päällä, mutta hänen riemunsa oli nöyrin ja sen vuoksi kaikista puhtain.
Hänen aikansa ei vielä ollut tullut.