— Ja nyt, — virkkoi Paul reippaasti, pyyhkiessään kirkkaita kyynelhelmiä kauneista, tummista silmistään — nyt on kaikki taas tuleva hyväksi jälleen, nyt ja'amme toistemme kanssa kaiken elämän ilot ja surut ja uuden liittomme vahvistaa…
Hän keskeytti lauseensa hämilleen mennen. Hän ei vielä tiennyt, mitä kaikkea uskaltaisi ajatella veljestään.
— Äitimme! — sanoi Bernhard reippaasti.
Ensi kerran kuuli Paul hänen sanovan: äitimme.
— Kiitän sinua, — sanoi hän lämpimästi veljensä kättä puristaen.
— Ja minä siunaan sinua, poikani, suurimman voiton johdosta, jonka kuolevainen voi voittaa: kun voittaa itsensä.
— Isäni, — virkkoi Paul, jonka oli mahdoton enää tunteitaan hillitä, — en voi teille vielä kaikkea sanoa, mutta sen tiedän, että äitimme ei poissaolonsa aikana ole ollut meistä välittämättä ja toivon, että sovintomme on saava hänet taas palaamaan.
— Se toivo on minuakin ylläpitänyt kaikissa huolissani, — sanoi vanha kreivi, — ja minä olen lakkauttanut kaikki kuulustelemiseni, antaakseni hänen palata silloin, kun hän itse sen sopivaksi katsoo.
— Jospa olisin sittenkin oikein arvannut! — virkkoi Bernhard miettien. — Jospa mieletön aavistukseni ei sittenkään olisi minua pettänyt! Ehkä jälleennäkemisen ilo on lähempänä kuin luulemmekaan. Östanlidin muori, pyydän teiltä jotakin.
Vanha nainen astui vavisten esiin.