Paul hämmästyi. Hän ei ollut viime aikoina sitä asiaa ajatellut. Hän oli vain kuullut äitinsä lukevan ääneen Raamatusta, kun hän makasi haavoitettuna pienessä metsästysmajassa. Nyt hänelle äkkiä selvisi, että hänellä oli edessään kauhean tyhjyyden kuilu. Mitä hän vastaisi? Ajanhengen synkkä epäilys oli tuossa hänen edessään kauneimmassa hahmossaan, varustettuna kaikella sulouden ihanuudella, ensi rakkauden koko viehättävällä lumousvoimalla, ja esitti hänelle keveästi, sivumennen, kysymyksen elämästä ja kuolemasta, ajasta ja iankaikkisuudesta. Väristys kävi hänen sisimmän sielunsa läpi; hän olisi tahtonut vastata: niin, niin, ei ole mitään haudan toisella puolen!… Mutta hän ei voinut vastata, hän kammoksui sitä ajatusta, että tuo suloinen olento katoaisi iäksi.
— Ei, — sanoi hän vasten tahtoaan, — se ei voi olla niin. Täytyy toki olla olemassa Jumala ja elämä tämän elämän jälkeen.
— Uskotteko niin? Onhan se mahdollista, sillä filosofit eivät ole parempia kuin muutkaan. Toivoisin sen olevan niin. Tässä maailmassa ei ole mitään rauhaa. Olen neljänkolmatta vuoden vanha, olen nauranut elämälle enemmän kuin moni muu, mutta uskokaa minua, en ole koskaan ollut onnellinen. Minut kasvatettiin eräässä luostarissa ja heitettiin sieltä, vielä lapsena ollessani, vanhan elähtäneen miehen syliin, jota vihasin, kunnes opin häntä halveksimaan. Kaksi vuotta sen jälkeen kuoli markiisi; olin leski ja kiiruhdin ottamaan takaisin sukuni nimen. Mutta nämä kaksi vuotta riittivät myrkyttämään luottamukseni elämään. Päätin nauraa kaikelle ja pidin sanani. Ohimenevä ihailuni kohtasi nerokasta, rakastettavaa Ruotsin perintöruhtinasta hänen ollessaan Parisissa, mutta sydämeni jäi yhtä tyhjäksi ja kylmäksi kuin hänenkin. Ja kuitenkin olin luotu, minäkin, rakastamaan, niinkuin ainoastaan nainen voi rakastaa. Minäkin tunsin joskus kaipausta uhrautua toisen edestä. Mutta en ymmärtänyt itseäni. Matkustin, haluten vaihtelua ja ollen utelias näkemään tarumaista maata, joka ei ollut meidän maamme näköinen. En tiennyt, että näiden kylmien jäiden keskestä kerran löytäisin teidät!
— Madame…
— Oi, herrani, — jatkoi kaunis ranskatar surumielisesti, — teidän ei tarvitse minulle vastata, että surkuttelette onnetonta naisparkaa, joka on luullut itseään voimakkaaksi ja joka kuitenkin on kyllin heikko uskoakseen teille sen, mikä hänen ainiaaksi olisi pitänyt sulkea sydämeensä. Ymmärrämme toisemme, enkä tiedä, mikä nyt enää estäisi minua sanomasta teille kaikkea. Olen rakastanut teitä, Paul, ensi näkemästä asti, ja te olette ensimmäinen, ainoa rakkauteni. En tiedä, pitääkö minun kirota vai siunata sitä hetkeä, jolloin teidät näin; tiedän vain, että koko sieluni on teidän omanne.
— Herminie…
— Älkää sanoko enempää! On pyhiä tunteita, jotka yksi ainoa sana voi haavoittaa kuoliaaksi. Luuletteko, että olisin sanonut teille, minkä nyt olen sanonut, kerjätäkseni teiltä rakkauttanne? Oi, jos sen uskoisitte, niin se surettaisi minua enemmän kuin jos julistaisitte minua vihaavanne kuolemaan asti! Ei, ystäväni — suokaa minun nimittää teitä niin, se on viileä sana, se ehkä tyynnyttää meidät molemmat — minä sanon teille tämän, koska me luultavasti tulemme iäksi eroamaan. Jos te yhdeksäntoistavuotiaana voisittekin unohtaa minun olevan teitä viittä vuotta vanhemman, niin olen liian ylpeä väistyäkseni kerran nuoremman kilpailijan tieltä, ja rakastan teitä liian paljon, tahtoakseni nähdä teidän pettyneen siitä ohimenevästä tunteesta, jota nyt luulette tuntevanne minua kohtaan. Ei, ystäväni, ainoastaan se tieto antaa minulle rohkeutta elämään, ettemme koskaan tule toistemme omiksi. Älkää sanoko, älkää kysykö enempää! Luvatkaa minulle ainoastaan, että jos tämä kohtauksemme olisi viimeinen, te joskus tahdotte ystävän tuntein muistella naista, joka ei ole niin kevytmielinen kuin maailma luulee ja joka ehkä on ansainnut kunnioituksennekin…
— Ja jos te vaikka sata kertaa musertaisitte minut noilla hämärillä sanoillanne erostamme, jota en ymmärrä, niin se ei estä minua sanomasta, Herminie, että rakastan teitä, että elän ainoastaan teidän tähtenne ja että te tulette omakseni, vaikka minun täytyisi taistella koko maailmaa ja teitä itseännekin vastaan, kerran omistaakseni teidät! — puhkesi Paul sanomaan yhdeksäntoista vuotensa ja hehkuvan sydämensä koko innolla. — Ja te uskotte, että luopuisin teistä juuri tällä hetkellä, kun ensi kerran olen saanut katsahtaa sielunne syvyyteen ja kun ensi kerran ymmärrän, että olette jaloin, yleväluontoisin nainen, minkä koskaan olen tuntenut — paitsi yhtä! Niin, Herminie, niin, madame, saatte kilpailijan, mutta ei semmoista kuin äsken sanoitte, vaan semmoisen, joka siunaa rakkautemme ja jonka sydäntä vastaan voitte nojata turvallisena kuin lapsi. Se on äitini, Herminie. Hän ymmärtää teidät, hän ajattelee kuin te eikä kukaan koko avarassa maailmassa ole rikkaampi kuin minä, joka omistan kaksi semmoista sydäntä!
Paul oli tarttunut hänen käteensä ja painoi sitä huuliansa vasten. Silloin ilmaantui ovelle kamaripalvelija ilmoittaen illallisen olevan valmiin.
Paul ei häntä huomannut. Hän tunsi kuuman kyynelen tipahtavan kädelleen.