— Markiisitar? Mitä siitä tiedätte?
— Tiedän vain, että hän on saanut lykätyksi neuvoskunnan vehkeet ja hankkinut rahaa tavalla, joka hänelle itselleen on vaarallista.
— Jumalani! Ja sitä ette ole minulle ennen sanonut! Hän ei ole siitä sanaakaan puhunut. Nyt ymmärrän kaikki.
— Minä rukoilen teidän majesteettianne valvomaan hänen henkeään ja turvallisuuttaan. Salavehkeet ja kateus kietovat häntä pauloihinsa. Hän on jo ennen ollut joutumaisillaan niiden uhriksi. Vartija hänen hotellinsa edustalla ei olisi ehkä haitaksi.
— Annan käskyn siitä Taubelle. Mutta mikä vaara voi häntä uhata?
Kummallista… Paljonko kello on?
— Kolme.
— On aika nukkua. Te odotatte lisäkäskyjä.
Kuningas heittäytyi riisuutumatta sohvalle, ja Paul poistui. Etuhuoneen sohvalla torkkui vartiovuorossa oleva adjutantti. Vanha kamaripalvelija tarkasteli alakuloisesti kenkänsä solkia. Kattolamppu läähätti kuin sairashuoneessa. Valtakunta oli sairas.
Paul asettui ikkunan ääreen. Hänen edessään lepäsi Ruotsin pääkaupunki vielä kätkettynä yön hämärään ja ainoastaan kaukana idässä näkyi heikko, vieno viiva taivaan rannalla meren tasalla julistavan sitä koittavaa päivää, joka oli ratkaiseva Ruotsin ja sen kuninkaiden kohtalon miespolveksi eteenpäin.
Kaikki oli hiljaa. Tukholma nukkui, Ruotsi nukkui, Suomi nukkui. Pitkä ilta oli kulunut, vapauden aikakauden kellon viisari osoitti sydänyötä, ja Kustaa III:n aikakauden aamu sarasti taivaanrannalla.