Paul Bertelsköldinkin tempasi yleinen innostus mukaansa, hän lykkäsi käyntinsä markiisittaren luona toistaiseksi, tarttui ystävänsä kainaloon ja seurasi väkijoukon mukana. Mutta paitsi kuningasta ja hänen upseerejansa päästi vahti sisään ainoastaan moniaita tunnettuja henkilöitä, ja niiden joukossa oli Paul, joka veti muassaan Leon.
He pysähtyivät linnan pihalle, sill'aikaa kun kuningas linnassa piti upseereille ja alipäälliköille lyhyen salamoivan puheensa, jonka kautta vallankumous ensin julistettiin ja jossa hän juhlallisesti luopui yksinvallasta, samalla kun hän vaati sulkua anarkiaa vastaan. Kaikki, paitsi parooni Cederström, vannoivat hänelle uskollisuudenvalan. Heidän hurraahuutonsa kuuluivat alas linnan pihalle.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Leo.
— Se merkitsee sitä, että olemme saaneet kuninkaan sen sijaan kuin meillä ennen oli vain nimileimasin, — vastasi Paul.
— Mutta miksi nuo vanhat herrat kurkistelevat noin levottomasti ulos ikkunasta?
— Ne ovat valtioneuvoston jäseniä, jotka keskustelevat neuvoston kokoushuoneessa siitä, eikö olisi ollut viisainta vangita kuningas kaksi tuntia sitten. Huomaa herrojen hätäytyneet kasvot! Heille eivät hurraahuudot tuolla sisällä ole mieleen. Valta on niin houkutteleva; he ovat niin kauan itse olleet kaikkivaltiaita, etteivät sydämenahdistuksetta voi ajatella itseään taas alennettuina alamaisiksi niinkuin me muut. Arvelen, että heillä jo on vartijat oven edessä.
Niin olikin. Neuvosto, joka oli tahtonut vangita kuninkaan, oli nyt itse vartioituna ja salpain takana. Etteivät viralta pannut pikkukuninkaat ainakaan kärsisi ruumiillista puutetta, tuotiin heille päivällinen linnaan, mutta "ruokahalu ei ollut erikoinen", sanoo tästä eräs senaikainen silminnäkijä.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin kuningas taas tuli näkyviin lukuisine seuralaisineen, nousi ratsaille ja ratsasti, paljas miekka kädessä, ympäri kaupunkia, riemuitsevan väkijoukon seuraamana. Hän oli sitonut valkean nenäliinan käsivartensa ympäri ja kohta nähtiin monta tuhatta samanlaista sotasidettä. Tukeuduttiin kuninkaan ympärille, suudeltiin hänen vaatteitansa, itkettiin ja hurrattiin yht'aikaa. Kaikki sotaväenosastot vannoivat hänelle uskollisuudenvalan, ketjuja pingoitettiin linnan porttien eteen ja tykkejä ajettiin esiin. — Mistäs sen tiesi, etteivät ne olleet ladatuita, kun tykkimiehet seisoivat niiden ääressä palavat sytyttimet kädessä.
Oli vielä yksi valta, joka olisi voinut tehdä vastarintaa, säätyjen salainen valiokunta, joka niin kauan oli ollut korkeimman, itsevaltiaan kansanvallan edustajana. Mutta nämä herrat menettivät, samoin kuin neuvostokin, kaiken malttinsa, ja kun he hetken aikaa olivat huutaneet sinne tänne, tulematta mihinkään päätökseen, lukitsi kirjuri juhlallisesti pöytäkirjat kaappiin, julistaen, että hänen toimensa nyt oli loppunut.
Vallankumouksen näin levitessä yli koko kaupungin ja Tukholman lainehtiessa kuin myrskyinen meri, kiiruhti Paul Bertelsköld sykkivin sydämin markiisitar Egmontin hotelliin. Hän tapasi vartijan seisomassa portilla tyynenä, kivääri olalla. Ei mitään rynnäkköä ollut tapahtunut, ei mitään vaaraa ollut nähtävissä. Melkoisesti rauhoittuneena riensi Paul salaisia portaita ylös.