Ovi oli suljettu. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.
Hän kiiruhti jälleen alas ja juoksi suuria portaita ylös.
Täällä oli ovi lukitsematta. Sitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, mikäli Paul voi muistaa. Mutta tänään oli kaikki selitettävissä. Kaikki palvelijat, myöskin Babette, olivat ulkona kadulla.
Nopein askelin astui Paul iloisen, komean, aution salongin läpi, tuli sieltä suureen vierashuoneeseen, sitten parin, kolmen sisähuoneen kautta, jotka olivat yhtä autiot kuin sali, kunnes hän hiljaa ja henkeään pidättäen avasi markiisittaren sisimmän kabinetin oven.
Mikä näky! Kaunis ranskatar makasi siinä puettuna vaaleaan aamupukuunsa, mutta itse miltei vielä vaaleampana, pienoisella leposohvalla, joka oli vaaleansinisellä silkillä päällystetty. Hän näytti nukkuvan, mutta hänen rintansa ei kohoillut; tuuheat, ruskeat hiukset tulvivat, puoleksi palmikoimattomina, alastoman olkapään yli. Timanttinen hiusneula, joka piti hänen aamupäähinettään, säkenöi päivää kohden, valkea ruusu oli povelle kiinnitetty. Silmät olivat kiinni, huulet suljetut. Kasvojen ilme oli ankara ja totinen — hymyilevä, eloisa olento, joka äsken näytti elävän ainoastaan huvitellakseen ja iloitakseen, oli nyt marmorinen patsas, ja iankaikkisuuden totisuus oli levinnyt hänen kauneille kasvoilleen.
Paul pysähtyi hetkeksi, ollen itsekin kuin mykkä marmoripatsas. Seuraavassa tuokiossa hän heittäytyi polvilleen nukkuvan viereen ja suuteli hänen kättään. Käsi oli vielä lämmin. Hän suuteli hänen otsaansa, hänen huuliansa, nekin olivat lämpimät. Mutta hän ei enää hengittänyt. Hän oli kuollut.
Tätä ei Paul voinut käsittää. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet. Aikakin näytti hänestä pysähtyneen juoksussaan ja kaikki näytti hänestä unelmalta. Hän ei itkenyt. Hän ei raivonnut. Hän ei koettanut saada häntä henkiin. Hän istui siinä mykkänä, liikkumatonna, ajattelematta, myötäänsä katsellen tuota kaunista kuvapatsasta, jonka valkealla otsalla ja suljetuilla silmäkulmilla asui ylevä totisuus.
Sohvan ääressä oli pieni simpukanhelmillä silattu mahonkipöytä. Pöydällä oli kirje. Kun Paulin silmät sattuivat siihen, näki hän nimensä sen kuoressa.
Hän mursi paperin, tietämättä mitä teki, ja luki, tietämättä mitä luki, seuraavat ranskankielellä kirjoitetut rivit:
"Ylevästi rakastettuni! Emme voi saada toisiamme; miksi minä eläisin? Älä suutu minuun, että luovun elämästä samalla kertaa kuin sinusta. Elämäni ei ole ollut miksikään hyödyksi, tahdon, että edes kuolemani tuottaisi jotakin hyötyä. Tiedä siis, että olen hankkinut Ruotsin kuninkaalle sen ajan ja ne rahat, joita ilman hän ei olisi voinut pelastaa valtakuntaansa, olen hankkinut ne valaa vastaan, jota en voi rikkoa. Olen vannonut tästä päivästä alkaen olevani miehen oma, jota inhoan. Mutta Herminie d'Egmont ei myy itseään. Velkojani saa ainoastaan hengettömän ruumiini.