Oi, rakkahani, me olemme kumpikin eläneet syvälle vajonneella aikakaudella. Surkuttelen sinua, joka vielä puhtaine sydäminesi jäät eloon. Mutta elä, Paulini, elä jalona, vaikuta sen hyväksi, joka on todella suurta tässä maailmassa! Elä toisen ajan hyväksi, jolloin mies taas rakastaa kunniaansa, nainen itsetuntoaan, kansat vapauttaan! Vie tämä sama tervehdys Ruotsin kuninkaalle ja äidillesi. Ja sitten — ajattele joskus ystävän tuntein onnetonta naisparkaa, joka on rakastanut sinua liian paljon tahtoakseen kahlehtia sinua hukkaan menneeseen onneensa ja joka hamaan kuolemaan asti on tahraamattoman kunniansa kautta sinun
Herminie, markiisitar d'Egmont."
19. HÄNEN NIMENSÄ.
Huimaavan riemun vallassa oli näinä päivinä koko Tukholma! Se ei ollut vallankumous, vaan kansanjuhla. Se ei ollut iloa, se oli hurmausta. Ei valunut verta, vaan sitä enemmän olutta, viinaa ja viinirypäleen mehua. Muuan viisas mies sanoi vuoden 1772 riemuhumalasta, että se oli aivan liian raju kestääkseen kauan.
Olihan kaikki käynyt onnellisemmin kuin oli voitu odottaa. Palavia tykinsytyttimiä ei tarvinnut viedä sankkireikiin. Valmiita ammuksia ei oltu ammuttu. Suljetut tullit eivät olleet muuttaneet Tukholmaa vankilaksi. Ketjut linnan porttien edustalla kielsivät olevansa vapauden kahleita. Olihan kuningas itse juhlallisesti vakuuttanut pitävänsä suurimpana kunnianaan olla "vapaan kansan ensimmäinen kansalainen". Ja kuinka lempeästi, kuinka maltillisesti hän käyttikään voittoaan! Yksin vangitut pikkukuninkaatkin vapautettiin pian, ja samat herrat, jotka aamulla olivat tahtoneet estää hallitsijaansa lähtemästä omasta linnastaan, saivat illalla armon suudella hänen kättänsä.
Ensimmäisten uhkaavain toimien, vangitsemisten ja varoitusten jäljestä tuli kohta tyynnyttäviä kuulutuksia, vapaaehtoinen hallitsijavakuutus, armahdukset, palkinnot ja ylhäisten sekä alhaisten uskollisuudenvalat. Kuinka ihailtiinkaan nuorta, kaunista hallitsijaa ja hänen armollista ja kuitenkin niin arvokasta ryhtiään! Kuinka tungettiinkaan hänen ympärilleen, missä hän vain näyttäytyi! Naiset suutelivat hänen jalkojaan, kun hän pysähdytti hevosensa keskelle väkijoukkoa, ja moni ylpeä aatelinen, joka äsken oli puhunut kuninkaasta halveksivasti, kilpaili nyt kunniasta saada kantaa hänen viittansa lievettä lähestyvissä juhlamenoissa.
Oli vain yksi ainoa ihminen, joka ei välittänyt ympärillään vallitsevasta yleisestä riemusta, ja se oli Paul Bertelsköld. Hän oli tointunut ensimmäisestä tuskastaan ja eli nyt toisen, sitä läheisesti koskevan aatteen valtaamana. Ollen haaveksiva rakkaudessa, haaveksiva vihassa, riippui hänen sielunsa nyt kiinni siinä katkeransuloisessa toivossa, että kun hän ei ollut saanut elää rakastettunsa edestä, hän ainakin tahtoi kostaa hänen kuolemansa.
Myöhään tuon merkillisen päivän iltana kutsuttiin Paul kuninkaan luo.
Hänen täytyi totella ja hän meni.
Kustaa III oli ollut suuri sinä päivänä — ei senvuoksi, että hän oli voittanut, vaan senvuoksi, että hän oli anteeksi antanut. Hänen otsallaan loisti vielä se voiton kuninkaallinen ylpeys, jota jalostutti tieto siitä, että hän oli pelastanut kansansa eikä vain kruununsa. Mutta tuo aivan ihmeellisen odottamaton menestys näkyi täyttäneen hänen rintansa sillä nöyryyden tunteella, joka vastustamattomasti valtaa voittajan mielen taistelutanterella, kun hän tuntee korkeampien, näkymättömien voimien, jotka ovat hänen omaa tahtoansa, hänen aseitansa ja johtajaneroansa mahtavammat, kuljettavan häntä päämäärää kohti. Hän katseli kalpeaa nuorukaista ylevin, jaloin kuninkaansilmäyksin ja sanoi hänelle:
— En ole kutsunut teitä, kreivi Bertelsköld, sitä varten, että te ottaisitte osaa minun ilooni, vaan ottaakseni itse osaa teidän suruunne. Minä iloitsen, että onnellinen vallankumouksemme ei ole maksanut ainoatakaan veripisaraa ja nyt kuulen, että voitto on kalliisti ostettu. Olen voittanut valtakunnan, mutta menettänyt ystävän. Jos en olisi kuninkaana velvoitettu asettamaan kansani onnea korkeammalle kuin omia tunteitani, niin ehkä tunnustaisin teille, että olen kadottanut enemmän kuin olen voittanut. Ilman markiisitar Egmontia olisin nyt vankina omassa linnassani. Tämä on ainoa lohdutus, jonka voin kirjoittaa kreivittärelle, hänen tädilleen Parisiin.