— Kiitän sinua, poikani! — sanoi kreivi Kaarle Viktor liikutettuna.
— Älkää minua kiittäkö, isäni, — vastasi kreivi Bernhard. — Minulla on suuri rikos sovitettavana ja tahdon sen sovittaa.
He jatkoivat, mietteihinsä vaipuneina ja suuren uutisen valtaamina, ratsastustaan rantaan. He eivät olleet huomanneet erästä talonpoikaisnaista, joka männyn suojassa tien vieressä oli kuullut heidän keskustelunsa kenraalin kanssa ja nyt seurasi heitä.
21. FLINTAN TUVAN LUONA.
Kaunis kallioinen niemi, jossa Flintan lesken tupa oli männikön keskellä, oli puoleksi lastujen peitossa, ja uudesta tuvasta, jonka piti valmistua syksyksi, kuului salvumiesten kirvesten kalketta ja sahojen sihinää. Mutta Flinta asui vielä rappiolle joutuneessa tuvassaan; hän ei mielellään olisi muuttanut siitä. Kun muutan, sanoi hän, niin muutan "edemmäksi".
Nyt istui hän penkillä portaiden vieressä, kehräsi villalankaa talveksi ja hyräili itseksensä virttä. Rannassa puuhaili hänen poikansa poika, Martti, kaksikymmenvuotias kalastaja, viheltäen iloista laulua ja tervaten kumollaan olevaa venettä. Rukin hyrinä, virsi, hyttysten surina, tuulen tohina männyissä ja aaltojen yksitoikkoinen loiskina rantaa vasten — kaikki nämä olivat luonnon elämän ääniä ja virittivät säveliin illan ihanuuden, joka levitti herttaista loistoaan päivän kirkastaman seudun yli.
Silloin lakkasi vanhus kehräämästä, kuunteli hetkisen jotakin, jota ei kukaan muu kuullut ja kysyi pojanpojalta:
— Onko hän jo palannut?
— Ei, — vastasi poika.
— Mene katsomaan, mihin hän on mennyt. On jotakin pahaa tekeillä metsässä.