Matkalla sinne hän tunsi raskaan käden laskeutuvan olkapäälleen ja kuuli Leon karkean äänen, — saman Eudoksius Lejonfällin, jonka sijaisena kateederissa hän juuri äsken oli herättänyt niin yleistä huomiota.
Tämä lauhkealuontoinen mies oli kummallisessa ja kovin liikutetussa mielentilassa. Hän itki ja nauroi, hän kiroili ja siunaili. Olihan hän papinkokelas, ja hänen tutkintonsa oli vaarassa, koko hänen tulevaisuutensa oli vaarassa, jos teologiset isät huomaisivat, että juuri hän viattomuudessaan oli saanut aikaan tämän hullutuksen. Omasta ja tiedekunnan puolesta hänellä oli syytä olla vihoissaan Paulille, ja kuitenkin hän oli ihastunut ystävänsä uljuuteen. Hän ei voinut sille mitään, hänen täytyi pitää ystävänsä puolta, koska Paul juuri hänen tähtensä oli joutunut näihin rettelöihin.
— He huusivat tuolla akatemiassa aikovansa antaa sinulle selkään, — sanoi Leo; — mutta joka vain sormensa ojentaa, saa nyrkillä vastaan. Arvelen parhaaksi kulkea seurassasi vähän matkaa, sillä Hellmanilla ja Aulinilla ja noilla muilla papinsälleillä, jotka tulevat tuolla, ei ole mitään hyvää mielessä sinua kohtaan.
Paul kiitti arvellen tulevansa toimeen apulaisettakin, mutta Leo oli itsepintainen. He tulivat Clewbergin portille, ja Leo jäi vartijaksi portin pieleen.
Tuo sittemmin niin kuuluisa Abraham Niklas Clewberg, aateloituna Edelcrantz, oli siihen aikaan seitsemäntoistavuotias ylioppilas, onnen suosima aina lapsuudestaan saakka. Hän oli melkoisen omaisuuden, kauniin talon ja suuren kirjaston ainoa perillinen; oli itse varustettu luonnon jaloimmilla lahjoilla ja oli saanut mitä huolellisimman kasvatuksen. Vapaasti ajattelevana, hienosti sivistyneenä, viehättävänä, nerokkaana koko olennossaan, hän oli syntynyt valtiomieheksi, seuramieheksi, hovimieheksi; ja kuitenkin olivat runottaret valinneet hänet erityiseksi lempilapsekseen. Vaikka hän olikin nuori, ei Turussa eikä koko Suomessa siihen aikaan ollut kuin yksi mies, nimittäin Kellgren — ja hän oli vielä tuskin muuta kuin raaka-ainetta — jossa tuleva kustavilainen aikakausi olisi jo kuvastunut niin selvään kuin Clewbergissä.
Clewberg oli samalla kertaa luonnontutkija, filosofi ja kirjallisuushistorioitsija. Paul tapasi hänet valoisassa, viileässä huoneessa, josta oli näköala puutarhaan päin, järjestämässä runsasta perhoskokoelmaa, samalla kun hänen vieressään pöydällä oli auki nidos ranskalaista ensyklopediaa ja Raynal'in intialaisten siirtokuntain historia.
— Tulet juuri parahiksi vilvoittaaksesi itseäsi ensyklopedialla, kestettyäsi nuoren Herkuleen taistelun jättiläisiä vastaan; jollet mieluummin tahdo auttaa minua järjestämään perhosiani! — huudahti Clewberg iloisesti. — Katsopas, mitä Diderot kirjoittaa teologeista, hakusanan Christianisme kohdalla.
Ja molemmat nuorukaiset istahtivat arvostelemaan muuatta noista ivallisista, kaiken kristinuskon kieltävistä kirjoituksista, joita ranskalaisessa ensyklopediassa on niin runsaasti. Hetkisen kuluttua tuotiin heille yksinkertainen, mutta senaikaisten Turun ylioppilasten oloihin nähden tavattoman hyvin valmistettu päivällinen. Nerokas ystävä ymmärsi niin hyvin kääntää aamupäivän kuuman taistelun leikiksi, että Paul vihdoin, kun kello läheni neljää, kevein sydämin lähti piispan luo mielessään vakaa päätös, ettei antaisi tuon mahtavan papin vaikuttaa vakaumukseensa eikä myöskään suostuisi millään tavalla pyytämään anteeksi loukatuilta teologeilta.
Leo seurasi häntä piispan talolle. — Parasta on, että sinulla on kunnon mies lähitienoilla, kun pistät pääsi jalopeuran kitaan, — sanoi uskollinen ystävä.
Kaikista päätöksistään huolimatta tunsi Paul kuitenkin sydämensä kiivaasti tykyttävän, seisoessaan akatemiaa mahtavan varakanslerin edessä, joka rehtorin, professori Hasselin kanssa, odotti häntä.