— Nuori mies, — sanoi piispa ystävällisen arvokkaasti, — olet tänään suuressa määrässä rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jota olet velkapää osoittamaan opettajillesi ja pyhälle uskonnollemme. Kun toivon, että olet tehnyt sen enemmän ymmärtämättömyydestä ja nuoruuden kevytmielisyydestä kuin harkinnan jälkeen, niin olen kutsunut sinut tänne kuullakseni, mitä sinulla on puolustukseksesi sanottavana.
— Kiitän nöyrimmästi, että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee ajatella minusta niin hyvää, — sanoi Paul hienolla ivalla, vaikkakin hänen äänensä alussa oli hiukan epävakainen. — Osoittaakseni, että sen ansaitsen, tunnustan vapaasti tehneeni vakaumukseni mukaan. Olen luullut ajatuksen olevan vapaan. Olen luullut, että julkisessa väittelyssä on oikeus käyttää kaikkia aseita niitä mielipiteitä vastaan, joita katsoo vääriksi.
— Ei kaikkia aseita, — sanoi piispa ankarasti. — Ainoastaan raakalaiset käyttävät myrkytettyjä nuolia, ja Ruotsin laki rankaisee kuolemalla Jumalan sanan pilkkaamisen. Vapaa ajatuksesi on vastuunalainen ainoastaan Jumalan edessä, mutta sinun vapaa sanasi on teko, jonka täytyy alistua lain alle. Tavallisesti ei sinun ikäiselläsi ihmisellä ole vakaumusta, mutta vaikkapa sinulla se olisikin, ei se anna sinulle oikeutta herjata toisten vakaumusta; kaikkein vähimmin opettajiesi. Olet vääristellyt ja tehnyt naurunalaisiksi opponenttien esitykset; olet pilkannut pyhää sanaa, ja ainoastaan täydellisellä anteeksipyynnöllä voit vielä väistää ansaitsemasi rangaistuksen.
Paul oli vaiti. Hän oli odottanut tätä.
— Tahdon olla lempeä nuoruutesi vuoksi, — jatkoi piispa ystävällisemmin. — Sano minulle tässä rehtorin läsnäollessa että kadut malttamattomuuttasi, ja minä sallin sinun huomenna konsistoriossa esittää anteeksipyyntösi väittelyyn osaaottaneille.
— Minä rikkoisin sitä kunnioitusta vastaan, jonka olen velkapää teidän korkea-arvoisuudellenne, — sanoi Paul, — jos teeskentelisin katumusta, jota en tunne. Loukkaisin itseäni, jos suostuisin anomaan anteeksi sitä, mitä pidän jokaisen vapaan miehen oikeutena.
Piispan jalo otsa synkistyi hetkeksi, mutta selkeni jälleen, ja hän jatkoi osaaottavalla vakavuudella:
— Niin nuori ja jo niin ajan erehdysten eksyttämä! Tunnen sen uhmailevan ajanhengen enteet, jonka mielestä ei mitään pyhää enää ole maailmassa. Mutta kehoitan sinua, nuori mies — en esimiehenäsi, vaan isällisenä ystävänäsi, joka toivoo parastasi — älä usko tuota uhman ja kieltämisen itsekästä henkeä, joka liikkuu maailmassa! Ole nöyrä, se on todellinen kunniasi. Nöyristy velvollisuutesi edessä; se on todellista vapautta eikä halvenna rohkeuttasi. Luovu sokeasta ylimielisyydestäsi. Kunnioita opettajiasi ja sitä pyhyyttä, joka järkähtämättömänä kuin vuori kestää kaikkien aikojen myrskyt. Minulle on sanottu, että olet toivehikas nuorukainen. Älä hukkaa ajallista ja iankaikkista menestystäsi röyhkeällä uhmalla. Ajattele isänmaatasi, jota voit hyödyttää, ja vanhempiasi, jotka odottavat sinulta vanhuutensa iloa. Tunnusta malttamaton hairahduksesi ja pyydä anteeksi, niin olkoon kaikki unohdettu!
Niin paljon hyväntahtoisuutta, niin paljon arvokkuutta oli piispan sanoissa, että Paul vastoin tahtoansa heltyi. Tätä sydämellistä varoitusta, joka oli niin toisenlaista kuin se kohtelu, jota teologiset isät olivat hänelle ennen osoittaneet, hän ei ollut odottanut. Hänhän oli kuitenkin kokematon, hyväsydäminen nuorukainen, ja hyvyydellä voi kietoa hänen uhmailevan luonteensa sormensa ympärille. Hän horjui päätöksessään.
Pahaksi onneksi katsoi rehtori, vanha rehellinen Hassel, velvollisuudekseen käyttää hyväkseen nuorukaisen hetkellistä katumusta, ja virkkoi kuivalla, päättävällä äänellä: