— Sinä! — sanoi kivi.
— Sinä! sinä! sinä! kaikui koko luonnossa, mutta ne eivät olleet ääniä, joita korva kuuli, ne olivat sanattomia tuskallisia hätähuutoja, jotka kappalten olemuksesta kohosivat Paulia kohti. Ja ikäänkuin kaikki olennot olisivat yht'äkkiä saaneet puhelahjan, kaikui joka haaralta hänen ympärillään:
— Sinä olet ottanut meidän Jumalamme. Anna meille takaisin Jumalamme!
Jumalamme!
— Onhan teillä aine! Ja aine on ikuinen! — huudahti nuorukainen.
Syvyydet huokailivat. Itse ukonkivi häpesi ikuisuuttaan.
— Onhan teillä vielä ihmishenki; eikö se ole teille tarpeeksi? — sanoi Paul.
Hänen tätä sanoessaan näkyi murhaava ivahymyily koko luonnossa. Keltainen tammi kohosi juuriltaan ja palveli jumalankieltäjää; näivettyneet kukat suutelivat hänen jalkojansa, vuoret kumartuivat, erämaat vavahtelivat, maa halkesi hänen allansa ja hän vajosi hirmuisen kauhistuksen vallassa pohjattomaan syvyyteen…
Paulista tuntui kuin hän olisi kuollut ja enemmän kuin kuollut — tyhjäksi muuttunut. Kangistunein, raukein siivin koettivat hänen ajatuksensa turhaan kohota tietoisuuteen itsestään. Syvä, synkkä pimeys peitti koko hänen olentonsa. Ja kuitenkin eli hänessä vielä jotakin, joka ei voinut kuolla, ei tyhjäksi raueta. Mutta se oli sama elämä, joka siemenessä uinailee.
Pilkkopimeästä alkoi silloin kaksi kiiltävää pistettä tähtinä loistaa öisellä taivaalla. Ne selkenivät, ne näkyivät yhä lähempää, ja vihdoin Paul tunsi äitinsä ihanat silmät, jotka katsoivat häneen mitä hellimmän rakkauden tuntein. Hän lepäsi äitinsä rinnoilla, ja äiti suuteli ilosta itkien hänen kaunista kiharaista päätänsä. Hän oli taaskin pieni lapsi, hänen sielunsa oli taas terve niinkuin aamukasteinen ruusun kukka; hän oli iloinen, onnellinen, viaton. Kaikki oli taas hyvin; kaikki suru unohdettu; mitä hän voi enempää toivoa?
Silloin vei äiti hänet ulos vihannalle kunnaalle ja näytti hänelle auringon kirkastaman taivaan, sinisen meren, kukoistavan maan. Kaikki linnut laulelivat niinkuin ennenkin, kaikki tuoksui, kaikki loisti nuoruutta ja ihanuutta. — Katso, — sanoi äiti, — kaikki tämä todistaa Jumalata! Kaikki ylistää luojaansa! Paul, poikani, lupaatko minulle, ettet ikinä kiellä, et koskaan hylkää Jumalaasi?