Hän katsoi ympärilleen: koivut, lehmukset, vaahterat seisoivat keltaisina niinkuin tammikin; nurmikko oli lakastunut ja kaikki kukat paleltuneet. Eivät linnut laulaneet, eivät sääsket tanssineet: kaikki oli kuollutta ja autiota hänen ympärillään.
Hän katsoi etäämmälle, ja joki oli kuivunut, meri näytti äärettömältä laaksolta, jonka kuivalla pohjalla näkyi kaljuja vuoria. Hän kohotti silmänsä: ilmakehä oli kadonnut, kun hän huiskutti kättään, ei se tuntenut mitään vastarintaa; hengitys ei kohottanut hänen rintaansa. Ennen muinoin sininen taivas oli nyt musta — ei ukonpilven tavoin, jonka uhkaavia reunoja aurinko kultailee, vaan musta kuin paarivaate haudalla.
Paul pelästyi ja katsahti kaupunkiin päin. Siellä missä vanha Turku oli ollut, oli hävitetty erämaa, ja soraläjien keskellä oli tuo muinoin niin ihana, kunnianarvoisa tuomiokirkko raunioiksi kukistuneena.
Hän kysyi itseltään, mitä tämä merkitsi. Oliko siirretty tuhat vuotta takaisin vai tuhat vuotta eteenpäin ajassa? Oliko maapallo temmattu radaltaan ja heitetty niin äärettömän kauas rajattomiin avaruuksiin, ettei mikään aurinko eikä mikään elämä enää voinut koskettaa sen autiota pintaa. Kuka oli "antanut maalle uuden muodon"?
Kaikki oli kuollutta, ainoastaan hän oli elossa. Hän sanoi itselleen: "ajattelen, siis olen olemassa". Entä sitten? Siinä ei ollut kylliksi; hän uiskenteli kuin juureton untuva rannattomalla merellä: hän tarvitsi pohjaa. Hän tarvitsi jotakin rakastaakseen ja jotakin, jota varten eläisi.
— Kuka on sinut kuolettanut? — sanoi Paul nuorelle tammelle, sillä hänen sydämensä oli murheellinen.
— Sinä! — sanoi tammi.
— Minäkö? — Ja hän teki saman vapisevan kysymyksen jalkainsa juuressa oleville kukille, kaupungin raunioille, hävitetylle erämaalle, maalle, taivaalle ja merelle.
— Sinä! — sanoivat ne.
Paul vihastui ja vapisi samalla kertaa. Hän kumartui, otti maasta ukonkiven, joka ei milloinkaan ollut elänyt elimellistä elämää ja kysyi kiveltä: kuka sinut on kuolettanut?