Cecilia luki:
"Herra hallitsee. Riemuitkoon siitä maa! Iloitkoot saaret, niin monta kuin niitä on! Hänen ympärillään on pimeys ja pilvi; vanhurskaus ja oikeus ovat hänen valtaistuimensa perus. Tuli käy hänen edellänsä ja polttaa ylt'ympäri hänen vihamiehensä. Hänen salamansa valaisevat maan piirin; maa sen näkee ja vavahtelee. Vahan lailla sulavat vuoret edessä Herran, edessä kaiken maailman Herran. Taivaat julistavat hänen vanhurskauttaan, kaikki kansat näkevät hänen kunniansa."
"Kiitä, sieluni, Herraa! Herra, minun Jumalani! Sinä olet mahtavan suuri; sinun pukusi on kunnia ja kirkkaus. Sinä verhout valoon niinkuin viittaan, sinä levität taivaat niinkuin teltan; sinä vesiin salisi salvat, vaunusi pilvistä laitat ja tuulen siivillä kuljet. Airuiksesi teet sinä tuulet, panet palvelijoiksesi tulen leimut. Maan sinä asetit perustuksillensa, niin että ei se ikinä horju. Sinä alkumerellä sen kuni vaatteella peitit; vedet aaltoili vuorien yllä. Sinä lähetät henkesi, ja kaikki luodaan, sinä annat maalle uuden muodon. Iankaikkisesti pysyköön kunnia Herran! Saakoon Herra iloa töistään, hän, jonka katsahtaessa vapisee maakin, jonka koskettaessa vuorista savua suitsee. Tahdon ylistää Herraa ikäni kaiken, tahdon veisata Jumalani kiitosta eloni loppuun… Herra, älä meille, älä meille vaan omalle nimellesi kunnia anna, armosi ja laupeutesi tähden!"
Cecilia vaikeni, ja vielä pari kaunista salamaa iskettyänsä poistui ukonilma merelle päin. Ulkona oli hälinä vähitellen hälvennyt, meluava nuorukaisparvi oli palannut kaupunkiin, ja illan rauha oli jälleen päässyt valtaansa.
Lapset tulivat toinen toisensa perästä suutelemaan vanhempainsa käsiä ja sanomaan hyvää yötä. Sanaakaan sanomatta puristi Paul ystäviensä käsiä ja meni huoneeseensa. Hän tunsi olevansa vieras tässä onnellisessa kodissa, jossa Herran pelko ympäröi kaikkea niinkuin muuri, ja kaikki, narsissin matalasta varresta aina ihmisen ylevään otsaan, kukoistivat siunauksen suojassa.
22. PAULIN UNI.
Paul istui avonaisen ikkunan ääressä ja katseli ulos keväiseen yöhön. Hänen harhailevat ajatuksensa etsivät satamaa, eivätkä löytäneet. Hänen levottomasti sykkivä sydämensä etsi rauhaa, mutta etsi sitä turhaan taivaasta ja maasta.
Hänen ruumiinsa oli väsynyt, hänen sielunsa vielä väsyneempi. Yö, yksinäisyys, hiljaisuus vaikuttivat nukuttavasti. Hänen ajatuksensa hämmentyivät, ja hän vaipui uneen, istuessaan käsi posken varassa ja pää nojautuneena vasten ikkunapieltä.
Nukkuiko hänen sielunsa? Ei, hiljaa irtausi se kahleistaan, liihoitteli pois ja näytti hänelle unessa kummallisen näyn.
Hän oli kävelevinään puutarhassa, jossa hän eilen käveli. Hän etsi jotakin, hän ei tiennyt mitä, mutta hän etsi ikäänkuin hänen elämänsä olisi siitä riippunut. Hän saapui kunnaalle, jolle hän oli istuttanut nuoren tammensa. Tammi oli eilisestään pukeutunut täyteen lehtipukuunsa, mutta kaikki lehdet olivat keltaisia. Se ihmetytti Paulia. Joko nyt on syksy? ajatteli hän itseksensä.