Nähdessään, ettei mitään ollut tehtävänä, kävi Paul muutamain ystäväinsä luona sanomassa heille jäähyväisensä.
— Matkusta, — sanoi Clewberg, — ja palaa takaisin, kun teologian viimeinen hetki on lyönyt. Voit Epaminondaan tavoin sanoa: jätän jälkeeni Leuktran tappelun!
Toiset toverit kokivat lohduttaa häntä sillä, että professorit vielä katuisivat — ja Porthankin! — lisäsivät he. Iloiset nuorukaiset olivat vielä tuskin selvinneet eilisten seikkailujen huumauksesta. He ilmoittivat, etteivät päästäisi häntä hurraamatta hänelle vielä kerran satamassa.
— Siihen yhdyn minäkin! — vakuutti Leo. — Papinkaulus jää ehkä iäksi päiväksi saamattani, mutta siitä minä viis, mukana tulee minunkin olla! Ja jos noilla, tiedäthän, olisi jotakin pahaa mielessään sinua vastaan, niin luota nyrkkeihini! Luota näihin käpäliin, veikkoseni! — Ja itku pulppusi tuon kunnon jättiläisen kurkkutorvessa.
Palatessaan Suruttomaan kuuli Paul kummastuksekseen, että vanha Larsson oli noutanut kapineensa, palataksensa Pohjanmaalle. Ukon laita ei ollut oikein. Hän oli ollut koko yön poissa, ja palattuaan hän oli ikäänkuin hourioissa höpissyt, että häneltä tahdottiin varastaa jokin suunnaton aarre.
— Minulla on sinulle jotakin sanomista, — lausui Eriikka Paulille, laittaessaan matkalaukkuja kuntoon, pannen niihin sukkia ja paitoja, käärien kokoon nenäliinoja, tarkastaen vaateluetteloa, antaen piioille porkkanapenkereiden perkaamista koskevia määräyksiä ja saaden muutamilla mahtavilla voileivillä lapset vaikenemaan. — Tule, Paul, istu tähän viereeni ja auta minua nuorittamaan matkalaukkuja, niin puhelemme niinkuin vanhat ystävät ainakin.
24. NUHTEET JA JÄÄHYVÄISET.
Eriikka Ljung, omaa sukuaan Lindelia, oli miehensä sanojen mukaan syntynyt raha-asiain ministeriksi, mutta hän oli myöskin niitä, joita voisi kutsua sydämen poliisimestareiksi. Hänen samalla kertaa kirkkaissa ja lämpöisissä silmissään oli sellainen ihmeellinen voima, että ne voivat nähdä sumujen läpi ja tuntea, enemmän kuin tutkimalla tutkia ihmissydämen tilan. Hän ei ollut jutellut vielä puolta tuntiakaan Paulin kanssa, heidän yksissä tuumin täyttäessänsä ja sulkiessansa matkalaukkuja, ennenkuin hän jo näki läpi hänen sielunsa, ja pääsi muun muassa selville hänen tuttavuudestaan tuon salamyhkäisen kullantekijän kanssa. Se antoi hänelle aihetta seuraavaan hänen tapaiseensa nuhdesaarnaan:
— Ja jos vaivatta voisitkin tehdä itsellesi vuoria kullasta, — sanoi hän, — mitä se sinua auttaisi? Pelaajan voitolla ei ole mitään siunausta. Espanjaan virtasivat muinoin kaikki Perun aarteet, mutta joutuisammin kuin tulivat, vuotivat ne jälleen pois, ja maa tuli köyhemmäksi ja kansa turmeltuneemmaksi kuin milloinkaan ennen. Ihmistä ei rikastuta kulta, vaan rukous, työ ja vilpitön elämä. Jos kastelen ruukkujani lämpöisellä vedellä, niin pian voin saada neilikkani ja leukoijani kukkimaan, mutta sen perästä ne pian kuihtuvat. Olet tahtonut maksaa Eerikin velan, mutta hyvä aikomuksesi on valinnut huonon keinon. Tahdoit hakata pihlajan maahan päästäksesi kukkiin käsiksi. Mutta siihen ei Eerikki olisi koskaan suostunut. Kullan tekeminen ei tosin liene ehdottomasti mahdotonta, sillä kerran on kemia niin kauas ehtivä, että voi jakaa alkuaineisiin kaikki metallit ja niinmuodoin myös yhdistää ne jälleen. Mutta tämän keksinnön, joka kerrassaan muuttaa ihmiskunnan aseman, on sallimus säästänyt tuleville vuosisadoille, jolloin ihmiskunta on kypsynyt tällaiseen muutokseen. Tohtorisi on, niinkuin sadat muut ennen häntä, joko petturi tahi semmoinen, joka pettää itseänsä. Jos hän voisi kultaa tehdä, ei hän hautaisi itseään minnekään maailman soppeen.
— Mutta minä olen nähnyt hänen sitä tekevän, — huomautti Paul.