Gale, vaikka hänellä olikin terävä näkö, oli viimeinen vartijoista huomaamaan nuo neulan kärjen kokoiset valopilkut, jotka juuri ja juuri voitiin erottaa pimeästä.
"Laddy, ovatko nuo leiritulia?" kysyi hän nopeasti.
"Varmasti, poikaseni."
"Onko niitä montakin?"
Ladd ei vastannut, mutta yaqui kohotti kätensä levittäen sormensa. Viisi nuotiota! Suuri joukko vallankumouksellisia tahi rosvoja tahi joitakin muita erämaan joukkoja oli leiriytynyt Coyote Tankien luo.
Yaqui istui satulassaan hetkisen liikkumatonna kuin kivi tyynin, muuttumattomin ja tunteettomin kasvoin. Sitten hän viittasi oikealla kädellään Nimettömille vuorille päin, joiden korkeimmat himmeästi näkyvät huiput katosivat juuri hämärään, ja pudisti päätään. Sen jälkeen hän toisti saman vaikuttavan liikkeen Sonoytan kosteikkoon päin yhtä synkin ilmein.
Tehtyään sen käänsi hän Diablon pään etelää kohti alkaen laskeutua rinnettä tasangolle. Hänen käytöksensä muuttui päättäväiseksi, melkeinpä ankaraksi. Ladd ei kysynyt hänen suunnitelmiaan eikä Lashkaan. Molemmat paimenet epäröivät kumminkin näyttäen niin omituisesti ja synkästi vastahakoisilta, ettei Gale ollut nähnyt heitä sellaisessa mielentilassa milloinkaan. Rosvot olivat kyllä yhtä peloittavat kuin Rojaskin ja Camino del Diablo, mutta tuo laavan ja kaktuksien peittämä autio, hylätty ja vedetön Sonoran erämaa kauhistutti urhoollisintakin miestä, Gale tunsi rohkeutensa lannistuvan ja hänkin epäröi.
"Voi, mihin hän nyt menee?" huudahti Mercedes. Hänen merkitykselliset sanansa rikkoivat lumouksen.
"Varmasti, rouva, yaqui on menossa kotiinsa", vastasi Ladd hiljaa. "Ja ottaen huomioon vaikeutenne on meidän kiitettävä Jumalaa, että hän tietää tien."
He nousivat satulaan ja ratsastivat rinnettä alas pimenevää etelää kohti.